Martin Scorsesen elokuva kertoo, miten ensimmäisessä maailmansodassa jalkaväkijoukoissa kokkina palvellut Ernest Burkhart (Leonardo DiCaprio) hakeutuu setänsä William ”King” Halen (Robert De Niro) luo. Kun Ernest saapuu Oklahomaan, Fairfaxin pikkukaupunkiin, niin hän, vatsavammansa takia ensimmäisen maailmansodan kokkina viettänyt rivisotilas on meidän edustajamme. Hänet ja meidät tyrmätään Fairfaxin markkinasirkuksella. Rautatieasemalla on öljy-yhtiöiden orjamarkkinat. Asemanseutu on pullollaan yhtiöiden värvääjiä, jotka ottavat väkeä umpimähkään tukuittain töihin. Ernestin setä, King Bill näkee heti, mikä pölvästi sukulaispoika on ja suosittelee hänelle rikkaan intiaanivaimon naimista ja siihen tarvitaan pestiä rikkauksistaan nauttivien osage-naisten palvelijana. Ryhdyttyään autonkuljettajaksi Burkhart iskee silmänsä Lily Gladstonen esittämään Mollie Kyleen jota Burkhartin taitamaton flirttailu vain huvittaa, sillä kyllähän hän ymmärtää, mikä on sytyttänyt Burkhartin lemmekkäät tunteet.
• • •
Elokuvan tarinan taustalla ovat 13 vuoden aikana 1920-luvulla Oklahomassa tapahtuneista Osage-intiaanien murhista. Vuosikausien ajan niihin suhtauduttiin välinpitämättömästi, kunnes 1925 FBI:n edeltäjä, Bureau of Investigation lähetti agenttinsa Tom Whiten (Jesse Plemons) tutkimaan tapahtumia. Periaatteessa tästä olisi voinut tulla gangsterit ja poliisit -tyyliin tehty Scorsese-elokuva. Vaan eipä tullutkaan, koska Scorsese kohtelee lännen- ja gangsterielokuvien tyyppihahmoja elokuvansa rakennuspalikoina, joilla hän kokoaa suurisuuntaisen kertomuksen amerikkalaisesta yhteiskunnasta, ahneudesta ja väkivallasta. Se, että elokuvasta tulee myös moraliteetti, on vain loogista. Jossain vaiheessa Scorsesen elokuvaa kuullaan lausahdus, jonka mukaan ”koirankin potkimisesta saa helpommin tuomion kuin intiaanin tappamisesta.” Lause kuvittaa ajan asenneilmastoa paremmin kuin mikään muu.
• • •
Jos ja kun Martin Scorsese on tehnyt elokuvia järjestelmällisestä raakuudesta taloudellisen toiminnan muotona ja siinä mielessä Amerikan yhtenä perustana, niin on vain loogista, että hän tarttuu tarinaan 1920-luvulla tapahtuneesta intiaanien murhiin johtaneesta riistosta. Scorsesen gangsteriaiheisissa elokuvissa Mafiaveljet (1990) ja Casino (1995) keskeinen esillä ollut asia on rahanteko, ja se, ettei mikään saa tulla rikastumisen tielle, ei lojaalius, eivätkä varsinkaan tunteet. Scorseseen edellinen elokuva The Irishman (2019) oli muun muassa muistutus siitä, miten tarinat gangstereista ovat painajaisversioita amerikkalaisen unelman tavoittelusta. Amerikan taloutta käyttävän ahneuden kuvaaminen on jaksanut kiehtoa Scorsesea kerta toisensa jälkeen. Paljaimmillaan hän näytti sen ahneuden kymmenen vuotta sitten elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013).
• • •
Killers of the Flower Moonia lähemmäs lännenelokuvaa Martin Scorsese ei ole koskaan päässyt. Länkkärin tekemisestä hän on haaveillut jo siitä pitäen, kun hänen vanhempansa veivät astmasta kärsinyttä Martin-poikaa elokuviin. Haastatteluissaan Scorsese on puhunut ihailustaan klassisten lännenelokuvien tilan tunnetta kohtaan. ”Minulle lännenelokuvat olivat suurten, avointen tilojen taidetta. Toisinaan mustavalkoisina, joskus taas upean Technicolor-värisinä kuvina.” Scorsesea kiehtoivat kuvat eläimistä, joiden lähellekään hän ei uskaltanut astmansa takia mennä, näin Scorsese kertoi sanomalehti The Washington Postin jutussa lokakuun puolivälissä. Samassa jutussa Scorsese pohdiskelee suhdettaan elokuvaan, lännenelokuvaan ja väkivaltaan yleisemminkin. Hän myöntää, että lännenelokuvien maisemat ovat kiehtoneet häntä jo kauan. Toki hän ymmärtää, että maisema yksin ei ole elokuva. Tarina tulee ihmisistä. Killers of the Flower Moon perustuu David Grannin tietokirjaan Killers of the Flower Moon: The Osage Murders and the Birth of the FBI.
• • •
Kuten monet muutkin Martin Scorsesen elokuvat, niin Killers of the Flower Moon kertoo väkivaltaisen tarinan väkivallan harjoittajan itsensä näkökulmasta. Scorsesea on aina syytetty rikollisten kritiikittömästä ihailusta elokuvillaan. Toisaalta: hänen kuvailemilleen rikollisille ei koskaan käy kovinkaan loistokkaasti. Muistakaapa vain, miten Casino-elokuvassa (1995) Joe Pescin esittämä gangsteri päätyy haudatuksi maissipeltoon jauhelihaksi hakattuna, ja Mafiaveljet-elokuvassa (1990) Ray Liottan esittämä Henry Hill päätyy todistajansuojeluohjelmaan, elää tavallista, väritöntä elämää peläten loppuikänsä ajan tulevansa tapetuksi. Elokuva on leikattu sikäli rivakkaan rytmiin eteneväksi, että se ei junnaa. Toisaalta siinä on verkkaisuutta sen verran, että tulee käsitettäväksi tarinan kuvailevan toista aikaa, toisenlaista elämäntapaa, johon kuuluu tietty harkitsevuus. Minun makuuni elokuva on liian pitkä.
• • •
Intiaanien murhien rinnalla tarinassa vilahtaa myös mustien sorto, Ku Klux Klan ja mustien asuinalueiden hävitys. Tulsan verilöyly vilahtaa elokuvassa vain häivähdyksenä. Mustavalkoisilla kuvilla luodaan historiallisuuden, dokumentaarisuuden vaikutelmaa, mutta voivat ne olla Martin Scorsesen luomuksiakin. Hänessä on sen verran oppimestarin vikaa, että tilaisuuden tullen hän alkaa luennoida amerikkalaisen elokuvan historiasta, eikä sitä voi erottaa Amerikan historiasta, verisestä, valtavasta kertomuksesta, jossa ahneus ja romantiikka kietoutuvat toisiinsa.
Killers of the Flower Moon.
Ohjaus: Martin Scorsese.
Käsikirjoitus: Eric Roth ja Martin Scorsese David Grannin tietokirjasta Killers of the Flower Moon: The Osage Murders and the Birth of the FBI.
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Robert De Niro, Lily Gladstone, Jesse Plemons, Tantoo Cardinal, Cara Jade Myers.
Kesto: 3 h 26 min.
Ikäraja: 16.
Ensi-ilta: 20.10. 2023.