Martin Scorsesen 25. elokuva pohjautuu Charles Brandtin 2003 julkaistuun tosielämän rikoksista kertoneeseen kirjaan I Heard You Paint Houses, jonka henkilöihin kuuluu Teamsters-ammattiliiton virkailija ja mafian katutason soturi Frank Sheeran. Hän väitti tappaneensa Teamsters-liiton kovaotteisen puheenjohtajan Jimmy Hoffan, joka katosi 1975 ja julistettiin kuolleeksi 1982. Eikä Hoffan ruumistakaan koskaan löytynyt. Elokuva on muodollisesti pitkä synnintunnustus, jonka tekee Robert De Niron esittämä vanhainkodissa viime päiviään sinnittelevä entinen kuorma-autokuski, ay-johtaja ja mafian palkkatappaja Frank Sheeran. Tunnustuksensa hän tekee vanhainkodin papille ja samalla myös meille. Tarina jonka kuulemme ja näemme kertoo erään version amerikkalaisesta unelmasta; Oletettavasti sattumalta tavatun philadelphialaisen mafian pikkupäällikön kanssa syntynyt tuttavuus johtaa Sheeranin syvemmälle ja syvemälle yötöihin mafian laskuun, pois rehellisestä autokuskin työstä ja etäämmälle omasta perheestä.
• • •
Robert De Niro, joka on näyttelijänä kivenlohkareiden koulukuntaa, ymmärtää että oleellista on olla hiljaa ja antaa muiden reagoida. Se sopii The Irishmaniin oikein hyvin, koska De Niron roolihahmon kuuluukin olla simpukkamaisen vaitelias yössä hiljaa liikkuva tappamisen ammattimies joka ei kerro kenellekään, edes perheelleen mitä hän oikeasti tekee. Kyllä hän itse tietää tekemistensä olevan väärin. Tärkeää siinä on se, että hän on vain syntinen, joka ei ymmärrä mistä voisi hakea pelastusta. Elokuvan miesten suissa toistuu lause: “ Se on mitä se on.” Lause on resignoitunut huokaus jonka merkitys on ilmaista tietyn tien tultua käydyksi loppuun ja niin ollen väkivallan olevan välttämätöntä kun muu ei tunnu auttavan. The Irishmania katsellessa voi tuntua siltä, että nyt Scorsese tekee tiliä oman uransa kanssa.
• • •
Vahvimmillaan tunne tilinteosta on elokuvan alussa, missä on hidas pitkä kamera-ajo aivan kuin Mafiaveljissä (1990), kun Ray Liotta vei Lorraine Braccon kellarin ja keittiön kautta yökerhoon. Silloin tuo kohtaus kertoi meille millainen mies on Henry Hill ja kuinka hän pääsee minne haluaa kylvämällä seteleitä oikealle ja vasemmalle. Mafiaveljissä tuo kohtaus kertoi sen miten Henry on elämänsä alussa: hänelle ovet aukenevat. Nyt, The Irishmanissa elokuvan alkupuolen pitkä, hidas kamera-ajo synnyttää meissä odotuksen ja jännityksen sekaisia tunteita; Se onkin itse asiassa Mafiaveljien kamera-ajon täysi negaatio, sillä kamera on vienyt meidät vanhainkotiin missä ainoat asiat joita voi odottaa, ovat verenpainemittauksia, lääkeannoksia ja kuoleman tulo.
• • •
Elokuva The Irishman tuo yhteen kolme näyttelijää, joita on nähty töissä toistensa kanssa samoissa elokuvissakin, muttei koskaan kaikkia kolmea; Joe Pesciä, Robert De Niroa ja Al Pacinoa ei ole nähty yhtä aikaa samassa elokuvassa. Heidän saamisensa samaan leffaan on vienyt aikaa ja rahaa, sillä heidän esittämiensä ihmisten tarina ulottuu 50 vuoden ajalle 1950-luvulta 2000-luvun alkuvuosiin. Näyttelijöiden tosielämässä ruttuuntuneet kasvot vaativat ennätyksellisen kallista ja vaivalloista digitaalista nuorennusta käydäkseen uskottavista noin kolme-nelikymppisten nuorten miesten kasvoista tarinan alkupuolella. Digitaalinen nuorennus jättää De Niron ja Pescin ihoon vahamaiselta näyttävän pinnan, mikö tekee heidän “nuorista” hahmoistaan vähän aavemaisia. Vaikka näyttelijän kasvoja voidaan digitaalisesti manipuloiden nuorentaa, niin äänen “nuorennus” vaatiikin paljon aikaa ja resursseja. Scorsesen kaltainen perfektionisti on tietenkin tehnyt kaikkensa, jotta hänen näyttelijöidensä ääni vastaisi sitä minkä ikäisiltä he kuvassa näyttävät. Aivan täydellinen lopputulos ei vielä ole, mutta tarpeeksi hyvä.
• • •
Elokuva on pyörryttävän upeasti tehty viipale amerikkalaista historiaa. Elokuva käyttää hahmoinaan tosielämän ihmisiä ja koskettelee juonessaan amerikkalaisen historian tositapahtumia. Amerikkainen elokuva kykenee fiktiivisyydestään huolimatta järeimmillään esittämään poikkeuksellisen uskottavia tosielämän tapahtumakulkuja. Siitä komein esimerkki on Oliver Stonen JFK – avoin tapaus (1991), joka koskettelee osittain samoja tapahtumia kuin Scorsesenkin elokuva, mutta The Irishman ei tavoittele JFK:n kanssa samaa tasoa vakuuttavuudessa ja maanisessa energisyydessä. Stonen elokuva oli maailmanselitys, Scorsesen taas mietteliäs muistelus.
• • •
Jos tarinat mafiasta ovat painajaisversioita amerikkalaisen unelman tavoittelusta, niin siltäkin osin The Irishman noudattaa sitä edeltäneiden mafiaelokuvien, niin Scorsesen kuin Coppolan asettamia esikuvia. The Irishmanin suorin yhteys Scorsese-elokuvien jatkumoon on elokuva Casino (1995), jossa Robert De Niro esitti miestä joka johti mafian omistamia kasinohotelleja. The Irishman kertoo mistä ja miten tulivat ne rahat joilla ne hotellit rakennettiin. Mutta silti Mafiaveljet on Scorsesen omista elokuvista se, jonka kanssa The Irishman valtaosin resonoi. Scorsese, joka on parhaiden elokuvahistorioitsijoiden veroinen elokuvataiteen ja sen historian tuntija väläyttelee asiantuntemustaan ja perinnetietoisuuttaan muiltakin osin kuin omien elokuviensa jatkumon. Kohtauksessa, jossa Sheeran ja Rufalino tapaavat pihviravintolassa alkaa soida tunnusmusiikki ranskalaisen Jacques Beckerin gangsterielokuvasta Älkää koskeko ( Touchez Pas au Grisbi, 1954). Beckerin elokuva oli tarina vanhojen kovien miesten ystävyydestä, petoksesta ja viimekätisestä eksistentiaalisesta yksinäisyydestä.
• • •
Ay-johtaja Jimmy Hoffan elokuva esittää pohjimmiltaan palopuhujana joka syttyy puhuessaan omiensa joukossa. Al Pacino on Hoffana tismalleen oikeassa roolissa, sillä hänen ajoittainen jo kliseeksikin muuttunut taipumuksensa puhjeta elokuvissaan mylvimään palosireeniä kovempaa tulee Hoffan roolissa perusteltuun käyttöön. Elokuvan huvittavimpiin yksityiskohtiin kuuluu se, että Joe Pescin esittämässä Bufalinossa ei ole hitustakaan Pescin vanhojen roolien kuumakallesta, jonka kanssa sai pelätä omaa hengitystäänkin. Päinvastoin, Pesci esittää mafian keskitason johtajan roolinsa kuin hyvänahkaisen sukulaismiehen joka muistaessaan jutustelee mukavia. Elokuvan mafiosoissa ei ole ainoatakaan arvovallastaan ylihuolehtivaa alemmuudentuntoista tomppelia. Itse asiassa kukkotappelijat löytyvätkin ay-johtajista. Jimmy Hoffa ja hänet haastanut Anthony “Tony Pro” Provenzano (Stephen Graham) käyvät elokuvassa varsinaisen herkkänahkaisten prinsessojen kaksintaistelun.
• • •
On hetkiä, jolloin elokuva huvittaa ja liikuttaa, useimmiten vain toteavasti. Sama understatement vallitsee koko elokuvassa. The Irishmanin pääkuvaaja Rodrigo Prieto käyttää hienosti värikylläisyyden vaihteluita merkitsemään eri ajanjaksoja; 1950-luvun kaukaisemmat muistot nähdään valokuva-albumeiden vanhoista kuvista muistuttuvien sävyisinä, 1960-luku on väreinäkin rikkaampaa aikaa. Tarinan emotionaalisesta ja dramaturgisesta käännekohdasta 1970-luvulla alkaen värisävyt vuotavat kadoksiin aivan kuin Frank Sheeranin muistotkin olisivat surullisen väsymyksen haalistamia.
• • •
The Irishmania voi hyvin ajatella Scorsesen Armottomana, uran ja elämäntyön tietyt piirteet kokoavana, uudelleen kontekstoivana teoksena. Jos Clint Eastwood jätti jäähyväiset westernille Unforgivenissä, niin eikö hän samalla myös riisunut lajityypiltä ja pyssysankareilta kaiken hohdokkuuden? Kukaan, joka on katsonut Scorsesen elokuvia silmät auki, ei ole voinut olla huomaamatta hänen elokuviensa väkivallan irvokkuutta. Siitä huolimatta varmasti on katsojia joille juuri väkivallan kuvaukset ja rikollisten vankkumaton usko omaan kuolemattomuuteensa on parasta hänen elokuvissaan. Sellaisen hybriksen The Irishman puhkaisee näyttämällä miten ikinuoriksi maailman omistajksi itseään uskoneista rikollisista tulee tutisevia vanhuksia tai kuolleita.
The Irishman
Ohjaus : Martin Scorsese.
Käsikirjoitus: Steven Zaillian Charles Brandtin kirjasta I Heard You Paint Houses.
Kuvaus: Rodrigo Prieto.
Leikkaus: Thelma Schoonmaker.
Pääosissa: Robert D Niro, Joe Pesci, Anna Paquin, Stephen Graham, Al Pacino.
Kesto: 3 h 29 min.
Ikäraja: 16.
Netflixin tuottama The Irishman saa elokuvateatteriensi-illan ja poikkeuksellisen lyhyen esityskierroksen muutamissa pienehköissä teatterissa, kuten ainakin Helsingissä Korjaamo Kinossa, Tampereella Niagarassa ja Turussa Kino Dianassa.
