Jo ensimmäisistä kuvista näkyy, että nyt mennään Americana-kuvien myyttiseen maisemaan. Aloituskuva on pitkällä teleobjektiivilla otettu mustavalkoinen kuva laajana aukeavasta autiomaamaisemasta, joka on kuin klassisten lännenelokuvien maastoa. Sitä, jota kansoittivat John Waynen ja Ward Bondin kaltaiset miehiset sankarit. Kuva on kuin väräjävä unikuva. Vielä enemmän unikuvan kaltaiseksi kuva muuttuu, sillä kuvan kääntyessä oikealle se alkaa hitaasti muuttua, ja saada värejä koko ajan yhä enemmän, kunnes se muuttuu värikylläiseksi.
• • •
Maisemaa halkova tiekin alkaa ihan kuin erottua paremmin sen saatua värejä. Myös taivas muuttuu siniseksi, kuin se täyttyisi vasta nyt hapella. Horisontissa häämöttävän vuoren vihertäessä kuva muistuttaa enemmän maalattua kangasta, kulissia kuin reaalimaailmassa kuvatun elokuvan kuvaa. Kuvan värikylläisyyden kasvaessa se alkaa myös tummentua, kuin taivas synkkenisi ukonilman edellä. Näin kuvaaja Adrian Biddle ja elokuvaohjaaja Ridley Scott saavat kerrottua meille lyhyessä ajassa, eivät elokuvan juonta, vaan sen dramaturgisen ja emotionaalisen kaaren.
• • •
Alussa on yksitoikkoinen, yksivärinen – sanalla sanoen monotoninen elämä, joka saa tuokioksi värejä, kunnes odottaa enää vain pimeys. Jutun juonihan on se, että tarjoilijana työskentelevä Louise (Susan Sarandon) ja miehensä väheksymä kotirouva-vaimo Thelma (Geena Davis) livistävät viikonlopun viettoon irtautumaan ja heille tulee iso pysähdys, kun Louise ampuu miehen joka yrittää raiskata Thelman ravintolan parkkipaikalla. Sen jälkeen he aloittavat pakomatkan lainsuojattomina karkulaisina perässään poliisit, kuten kymmenet elleivät sadat miehiset elokuvasankarit ennen heitä.
• • •
Matkalla Thelmasta ja Louisesta kuoriutuvat pois kaikki naisellisena pidetyt koristelut, kiltteys ja meikitkin. Samalla heidän on mietittävä elämäänsä uudesta näkökulmasta. He joutuvat päistikkaa miesten maailmaan, keskelle uhoavaa mahtailua, missä toitottavat rekat ja niiden ällöttäviä eleitä viljelevät kuskit ovat miehistä groteskeimpia. Juuri heidän tyyppisilleen tapauksille Thelma ja Louise tekevät hyvin selväksi, etteivät siedä enää vähäisintäkään machoöykkäröintiä. Kertooko enemmän maailmasta vai elokuvista se, että Thelma ja Louise tuntuu säilyttäneen arvonsa yhtä hyvin kuin saadessaan ensi-iltansa yli 30 vuotta sitten?
• • •
Tarinassa kahden naisen ystävyydestä ilman miesten painostavalta tuntuvaa seuraa on sellaista eloisuutta ja täydellisen laskelmoimattomalta vaikuttavaa irtautumisen tuntua, johon nykyään vain harvat elokuvat tai tv-sarjat kykenevät. Erityisen uskottava elokuva ei ole, eipä sen ole tarkoituskaan olla realismia, vaan kerrankin on tehty Hollywood-tuotantokoneistolla elokuva myyttisiä mittasuhteita saavista lainsuojattomista, naisdesperadoista, jollaisia on miehistä tehty vaikka kuinka kauan ja paljon.
• • •
Onhan se nyt virkistävää, että edes joskus on tehty leffa, jossa naiset törttöilevät riehuessaan revolverin kanssa ja vetävät perässään takaa-ajavien poliisien falangia kuin pitkää laahusta. Elokuvan päänäyttelijät pelastavat paljon. Sarandon ja Davis tuovat esittämiensä naisten ystävyyteen sellaista läsnäoloa, jota harvoin tapaa. Nykypäivän näkökulmasta on vaikea tajuta sitä kiihkeyttä, jolla elokuvasta saatettiin aiikanaan 1990-luvulla keskustella. Epäilemättä oli heitäkin, joille Thelma & Louise oli miesvihainen, äärifeministinen sotahuuto. Yhtä hyvin oli meitäkin, joille elokuvan pointti on ihmisen oikeudessa määrätä itse elämästään.
Thelma ja Louise.
Ohjaus: Ridley Scott.
Käsikirjoitus: Callie Khouri.
Kuvaus: Adrian Biddle.
Musiikki: Hans Zimmer.
Pääosissa: Susan Sarandon, Geena Davis, Harvey Keitel, Christopher McDonald, Brad Pitt.
Kesto: 2 h 10 min.
Suoratoisto: MGM+ ja PrimeVideo.
Artikkeli on stilisoitu versio marraskuussa 2020 julkaistusta jutusta.
