Vuoden 2022 Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon, kultaisen palmun voittanut ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin The Triangle of Sadness alkaa muotimaailman satiirilla, jossa Carl (Harris Dickinson) on hakenut uutta mallinkeikkaa ja menettänyt sen, koska hänen katsotaan olevan kasvona kulunut. Kohtaus, jossa näytökseen ehdolla olevat miesmallit jonottavat vuoroaan kävisi viraaliklipiksi, niin herkullinen se on. Kun Carl ja hänen tyttöystävän tapaisensa Yaya (Charlbi Dean) ovat olleet ilmeisen hienossa ravintolassa illallisella ja he alkavat kinastella laskun maksamisesta, voi nähdä miten vinhasti Östlund pitää hauskaa käytöstavoilla, tasa-arvon idealla ja sosiaalisilla normeilla. Maailmassa, joka on jo kyseenalaistanut vanhan normin, että miehen pitäisi aina maksaa pariskunnan ravintolalasku saadaan pohjimmiltaan yksinkertaisesta asiasta aikaan loputonta vääntöä varsinkin, kun molemmat osapuolet tahtovat vaikuttaa fiksuilta, mukavilta sekä puolensa pitäviltä.
• • •
Yaya on järjestellyt itselleen tuottoisan homman sosiaalisen median vaikuttajana, minkä takia hänet nähdään ottamassa kuvia itsestään silmäilemässä himokkaasti haarukannokkaan kierrettyä pastakimppua, jota hänellä ei ole aikomustakaan syödä. Influensserin bisneksellään Yaya saa pariskunnan ilmaiseksi risteilylle, jolla pitäisi oleman maailman rikkaita ja mahtavia. Heidän joukossaan on useita karkeiden pilapiirrosten tapaisia tyyppejä; On lannoitteiden, omien sanojensa mukaan ”paskan” myymisellä rikastunut venäläiskroisos Dimitri (Zlatko Buric) ja brittipariskunta, jonka vaurauden takaa ”länsimaisten demokratioiden vakuutena ollut menestystuote.” Joukossa on mukana myös yksinäinen nyhverö, it-bisneksessä omaisuuden tehnyt ilmeinen suomalaisuuden klisee ”Jarmo Björkman” (Henrik Dorsin).
• • •
Juonen pintatasolla The Triangle of Sadness -elokuvalla voi nähdä muutamiakin esikuvia. Niitä ovat Luis Buñuelin Tuhon enkeli (1962), Michelangelo Antonionin Seikkailu (1960) ja kenties jopa Jean-Luc Godardin Viikonloppu (1967). Kummallisinta Östlundin elokuvan vastaanotossa on, miten sen on esitetty olevan ironiaa ökyrikkaista. Touhu risteilijällä näyttää lähinnä keskiluokkaisten nousukkaiden huvittelulta. Oikeasti superrikkaita miljardöörejä tuskin näkee lähelläkään Östlundin elokuvassa nähtyä vaurastuneen keskiluokan risteilijää. Meidän näkökulmastamme elokuvan laiva voi olla matkustajineen kaukana niistä, jotka ovat oikeasti über-rich. Mutta maailmassa on silti paljon ihmisiä, joille elokuvassa nähty elämä on käsittämättömän kaukana heidän omastaan. Elokuvan risteily antaa Östlundille tilaisuuden viskellä katsojia vanhoilla vitseillä kapitalismin ja länsimaisen elämän hirveydestä.
• • •
Kolmessa osassa kerrottu reilusti yli kaksituntinen elokuva saa yhden huipentumistaan, kun laivamatkustajien keskuudessa leviävä ruokamyrkytysepidemia yhdistyneenä myrskyn tuomaan meritautiin synnyttää sellaisen oksennusten ja ruumiineritteiden tsunamin, jolle tuskin on vertaista elokuvan historiassa. Elokuvan viimeisessä osuudessa tapahtuvaa käännettä on turha pilata liian yksityiskohtaisella selostuksella. The Triangle of Sadness tuntuu monta kertaa täydellisen tyhjäpäiseltä. Jotenkin sitä toivoisi, että Östlundin tapainen lahjakas omalaatuisten elokuvien tekijä käyttäisi aikansa paremmin kuin tällaiseen. Ihmettelen, miksi Östlund tekee satiireistaan raskaalla kädellä ohjattuja osoittelevia allegorioita, vaikka keveys voisi tuoda hänelle verrattomasti enemmän katsojia. Vai kuuluuko hänen itseymmärrykseensä ajatus taiteen raskauden ensisijaisuudesta niin, ettei mikään kevyemmällä kädellä tehty voisi oikeaa taidetta ollakaan? Ikävää The Triangle of Sadness -elokuvassa on, että Östlund toistaa edellisessä The Square -elokuvassa nähtyä. Kerronta on edelleen samaa vinjettimäisten kohtausten sarjaa.
• • •
Östlundia käyttää vieläkin halu läksyttää yleisöään alleviivatusti siitä, mikä hänestä länsimaisessa itseään sivistyneenä pitävässä hyvätuloisessa keskiluokassa on vialla. Uudessa elokuvassa irvaillaan myös sille, miten kovasti elokuvan mallipariskunta tahtoo käydä säädyllisistä ja miellyttävistä ihmisistä. Aivan kuten The Square, The Triangle of Sadness tekee samaa: vinjettimäisessä kerronnassaan, tavassa poimia yksityiskohtia ja kohtauksia sieltä täältä elokuva sysää katsojansa assosiaatioille alttiiseen mielentilaan niin, ettei suurta johdonmukaista tarinaa näyttäisi tarvittavankaan.
• • •
Uuden elokuvan huumori on luottaa pitkään jatkuvien piinallisten tilanteiden hauskuutta synnyttävään voimaan enemmän kuin notkeaan älyn lentoon. Suuri osa maailman elokuvakriitikoista on tervehtinyt elokuvaa viiltävän satiirin lisäksi terävän yhteiskunnallisena, sillä näyttäähän se yhteiskunnan hyväosaiset omissa eritteissään lilluvina teeskentelijöinä. Vierastan Östlundin kylmyyttä. Hän kansoittaa elokuvansa ihmisillä, joista ei koskaan löydä hyvää ja naureskelee omille luomuksilleen.
The Triangle of Sadness.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Ruben Östlund.
Kuvaus: Fredrik Wenzel.
Pääosissa: Harris Dickinson, Charlbi Dean, Zlkatko Buric, Vicki Berlin, Dolly de Leon, Woody Harrelson, Alicia Eriksson.
Kesto: 2 h 28 min.
Ikäraja: 12.
Ensi-ilta elokuvateattereissa oli jo 23.9. 2022.
