Vuoden 2017 Cannesin elokuvajuhlien voittaja The Square voi vaikuttaa kerronnaltaan tutulta, koska ohjaaja Ruben Östlundin maanmies, elokuvaohjaaja Roy Andersson on tullut tunnetuksi elokuvillaan, joita luonnehtii liikkumattomilla kameroilla kuvattu vinjettimäinen kerronta. Östlund on käyttänyt tällaista kerrontatapaa ennenkin, esimerkiksi ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Gitarrmongot (2004). On sekä hetkiä että pitkiä tuokioita, jolloin The Square tuntuu enemmän museoon tai galleriaan tehdyltä kokeelliselta elokuvalta tai performanssitallenteelta kuin perinteiseltä pitkältä elokuvalta.
• • •
Elokuvassa on kuitenkin kaksi juonilinjaa; Yksi on seurata päähenkilö Christianin (Claes Bang) ponnisteluita saada varastettu lompakkonsa, kännykkänsä ja kalvosinnappinsa takaisin. Toinen on seurata Christianin johtaman museon tapaa rakentaa The Square -nimistä performanssin ja käsitetaiteen rajoilla liikuskelevaa näyttelyä. Sen idea on luoda museoon erityinen The Square -niminen tila. Se on pyhitetty ”luottamukselle ja välittämiselle.”
”Neliö on luottamuksen kehto, jossa kaikilla on samat oikeudet ja velvollisuudet.” Idea sivuaa taideteoreetikko Nicolas Bourriad’n relationaalista estetiikkaa. Hänen ajattelunsa vaikuttaa taustalla 2000-luvun alkupuolen teorianmuodostuksessa, esimerkiksi taiteen osallistavuudessa ja tapahtumallisuudessa. (Bourriaud-tiedon tarkennuksesta kiitän nykytaiteen museo Kiasman kokoelmaintendentti Kati Kivistä). Viime kädessä elokuvan nimen ideassa on kyse myötätunnosta, jota kuvatut ihmiset joko tuntevat tai eivät tunne toisiaan kohtaan. Östlundista käsitetaiteilijana kertoo eniten se, että hän ei ole tehnyt elokuvastaan turvapaikkaa kenellekään. Kaikki elokuvan ihmiset ansaitsevat jollain tasolla halveksuntaa, ja se tarkoittaa myös tämän elokuvan yleisöä. The Square -näyttelyn ulkoinen muoto toistuu pitkin elokuvaa, maalauksissa tai arkkitehtonisissa muodoissa kuten porraskäytävän kaiteiden kehystämässä kuilussa. Ja viimeisenä metatason vitsinä itse elokuvana, näemmehän elokuvan suorakuution muotoisena kuvana kantikkaalta valkokankaalta.
• • •
Näyttelynrakennuksen ohessa voi katsella, miten kulttuuri-instituutio antaa toisistaan kiihottuneiden markkinointigurujen johdattaa museon ylikuumentuneen some-ajan miinaan. Elokuva esittää The Square -näyttelyn olemassaolevia taideteorioita hyödyntävänä huiputuksena. Kuratoiva museonjohtaja Christian ruumiillistaa ohjaaja Östlundin käsitystä siitä, mikä kaikki länsimaisessa hyvätuloisessa itseään sivistyneenä pitävässä keskiluokassa on vialla. Christian tahtoo niin kovasti käydä säädyllisestä ja miellyttävästä ihmisestä, että unohtaa omassa vauhdikkuudessaan olla ihminen. Hän ei ole asiassa suinkaan yksin, moni muukin elokuvan tyypeistä painelee niin kovaa eteenpäin vain omaa juttuaan tehden, ettei edes huomaa olla ihmisiksi muita kohtaan. Hänen spontaaniutensakin on vessan peilin edessä harjoiteltua. Elokuva on mitä suurimmassa määrin satiirisesti liioitteleva ja hyvin ilkeä esittämiään ihmistyyppejä ja taiteen ammattilaisten esittämän ’taidepuheen’ tyhjyyttä kohtaan.
On ainakin kaksi seikkaa, missä Östlundin elokuva venyttää todellisuutta viihdytysarvojen mukaiseksi: alkupuolellaan elokuva näyttää, miten Elizabeth Mossin esittämä toimittaja Anne haastattelee museojohtaja Christiania. Yksikään oikea kulttuuritoimittaja ei päästäisi Christiania puhumaan sellaista lööperiä, mitä hän suustaan päästelee ilman tarkentavia kysymyksiä. Annen hahmo ei jää kuitenkaan pelkäksi taiteesta, maineesta ja kuuluisuudesta hurmautuneeksi publisistiksi, vaan hänellä on vahvuutta kysyä Christianilta tiukkojakin kysymyksiä, mutta vasta sitten kun heidän suhteensa on muuttunut henkilökohtaiseksi.
• • •
Toinen kohta missä Östlund oikoo mutkan suoraksi on Christianin asema museojohtajana. Elokuva näyttää hänet johtajana joka tekee myös kuraattorin töitä. Kuraattorin työthän on usein eriytetty hallinnosta, jotta sen alan ammattilaiset voivat keskittyä siihen minkä osaavat parhaiten. Taiteellisen ja hallinnollisen vallan käyttö halutaan kulttuuri-instituutioissa eriyttää, jottei kenestäkään pääsisi tulemaan itsevaltiasta suurta päällikköä, mikä voisi johtaa muihinkin epäterveisiin ilmiöihin. Vinjettimäisessä kerronnassaan, tavassa poimia yksityiskohtia ja kohtauksia sieltä täältä elokuva sysää katsojansa assossiaatioille alttiiseen mielentilaan, missä alkaa nähdä yhteyksiä ja heijastumia niin, ettei suurta johdonmukaista tarinaa näyttäisi tarvittavankaan. Annen ja Christianin haastattelukohtaus on vatsaa vääntävän sarkastinen kuvaelma kahdesta huijarista bluffaamassa toisiaan. Anne bluffaa olevansa fiksu toimittaja ja Christian bluffaa olevansa fiksu taiteentuntija ymmärtämättä, että hänen sanansa kuulostavat siltä kuin ne tulisivat Gustave Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirjasta.
• • •
Museo, jota Christian johtaa on täydellisen fiktiivinen X-Royal Museum. Se viittaa jo olemassaolollaan Ruotsin muuttuneen tasavallaksi, sillä museo sijaitsee ”entisessä kuninkaanlinnassa”, joten museovieraat voivat päästä kurkistamaan kuninkaallisten entisiin asuinhuoneisiin. Elokuvan museo on tärkeydentunnossaan pullisteleva kulttuuri-instituutio, joka kilpailee suuren yleisön ja ennen kaikkea yhteiskunnan yläkerrosten huomiosta siekailemattoman elitistisellä taiteella. Museossa nähdään myös peileistä ja sorakasoista koostuva installaatio, jonka takana vilkkuu neonvalokirjaimista tehty teksti SINULLA EI OLE MITÄÄN.
• • •
Elokuvan mieleenjäävimpiä kohtauksia on juhlaillallisten kuvaus, joka repeää likelle hysteriaa, paniikkia ja mellakkaa. Kun museon mesenaatteja, sidosryhmiä ja muita silmäätekeviä istuu juhlatamineissaan juhlasalin illallispöydissä alkaa vieraille suunniteltu erikoisohjelma, performanssi, jossa puolialaston lihaksikas taiteilija, Oleg (Terry Notary) kiertelee vierasjoukon keskuudessa pöydästä pöytään apinan tavoin neljällä raajalla liikkuen ja apinalaumaa johtavan alfa-uroksen tavoin elehtien ja karjahdellen. Esitys käy vieraiden mielestä hetki hetkeltä kiusallisemmaksi, mutta kukaan ei uskalla keskeyttää sitä. Vasta sitten kun esitys ylittää todellisuuden ja performanssin rajan jotain tapahtuu.
• • •
The Square-elokuvaa voi halutessaan asemoida kahden suuntiman kautta; Kuvakerronta tuo useammin kuin kerran mieleen Roy Anderssonin – Toisen kerroksen lauluja (2000), Sinä elävä (2007) ja Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien (2014) -elokuvien tekijän vinjettimäisen eläviä tauluja muistuttavan tyylin. Toinen The Squaren kiintopiste on italialaisohjaaja Paolo Sorrentinon elokuvien ironisuus, mutta ilman hänen keveyttään. Museon seinällä oleva teksti Sinulla ei ole mitään tarkoittaakin viime kädessä Christiania itseään, hän on se, joka kaupittelee moninkertaista tyhjyyttä; Merkityksistä puhdasta uskomusjärjestelmää sekä itseään ihmisenä ja persoonana.
- • •
Dominic Westin esittämä taiteilija pyjamoineen on ilmiselvä pilakuva nuoruudessaan kauhukakaraksi kutsutusta amerikkalaistaiteilija Julian Schnabelista.Elokuvan huumori on varsin kankeaa satiiriksi. Se luottaa pitkään jatkuvien piinallisten tilanteiden hauskuutta synnyttävään voimaan enemmän kuin notkeaan älyn lentoon. On noloa, kun taidetta ja siitä puhumista ei osata näyttää muuna kuin silkkana fuulana, sillä se vitsi on aika väsynyt. Osa maailman elokuvakriitikoista on tervehtinyt elokuvaa viiltävän satiirin lisäksi terävän yhteiskunnallisena, sillä näyttäähän se yhteiskunnan hyväosaiset omissa kuplissaan lilluvina teeskentelijöinä, jotka eivät ole huomaavinaankaan kuva-alan reunoilla alituisesti päivystäviä kerjäläisiä ja maahanmuuttajia. Östlundin väitetty yhteiskunnallisuus jää kyllä väsähtäneeksi sormella osoitteluksi.
The Square
Ohjaus ja käsikirjoitus: Ruben Östlund.
Pääosissa: Claes Bang, Elizabeth Moss, Terry Notary.
Kuvaus: Fredrik Wenzel.
Kesto: 2 h 22 min.
Ikäraja: 12.
