Aluksi ison tuntuisessa tilassa kaikuu ohjaajan itsensä laulamana Vera Lynnin toisen maailmansodan aikana tunnetuksi tekemä We’ll meet again, mikä vie ajatukset Stanley Kubrickin Tohtori Outolempi -elokuvaan (1964) ja ihmiskunnan typeryyden takia tapahtuvaan maailman loppuun. W on elokuva, jossa taiteilija Anna Eriksson asettaa ruumiinsa ja tajuntansa taiteen palvelukseen.Elokuvan nykyhetki on dystopinen kuva maailmasta: Näyttäisi siltä, että myös pyramideilla riehuu lumipyry, elokuvan ulkomaailman täyttää öinen lumimyrsky.

• • •

Maailmassa on väestökato. Sodan tykit jymisevät samalla kun oman ”dungeoniinsa”, eräänlaiseen temppeliin vetäytyneet madame Eurooppa ja hänen kiinalainen mieskoneensa omistautuvat keskinäiselle sadomasokistiselle näytelmälle. Muutama sairaanhoitaja toistaa rituaalia, joka vaikuttaa vain maailman loppumisen ajan hallinnoinnilta, äänensävyjä vääristävän kovalla soiva Tonava kaunoinen pauhaa. Musiikki on muutenkin elokuvassa isossa osassa itävaltalaissäveltäjä Michael Haydnin Pappenheimer Marschia kuullaan kyllä. Marssi ja valssi lienevät merkitsemässä länsimaisen sivistyksen kuolemankouristuksia.

• • •

Elokuvassa on kohtaus, jossa veren peittämän alastoman naisen ruumis kapuaa pitkin temppelin seiniä kuin takaperin kulkeva hämähäkki. Se naisen ruumiin esittämistä samanaikaisesti sekä krusifiksina että paholaisen embleeminä. Elokuvan kuvien mukaan Kiina raiskaa Eurooppaa mieskoneen hahmossa. Toinen nainen taipuu kaarelle sähköshokkien ja raajojen repimisen tuskasta. Hän puhuu itsestään kuin Jeanne d’Arcina. Sairaanhoitajahahmojen ja kaikkien muiden puhuma ranska on tarkoituksellisen rumaa ja huonoa. Koko elokuva on iso, ruma keskisormi länsimaiselle ja varsinkin eurooppalaiselle sivistykselle ja maailmalle, jonka nähdään kuolevan väkivaltaisuuteensa, ahneuteensa ja liian moniin rikoksiin lueteltavaksi tässä. Mikä siinä onkin, että aina kun taiteilija heittäytyy ehdottomaksi ja julistaa kaiken olevan sontaa, sitä ihastellaan ’tinkimättömänä’ näkemyksenä’? Tarkoituksellinen ja määrätietoinen oletettuun rumuuteen pyrkiminen halutaan mieltää jollain tapaa rehellisemmäksi taiteeksi kuin klassisiin kauneusarvoihin pyrkiminen.

• • •

Eriksson on tiettävästi sanonut yhdistävänsä klassista estetiikkaa groteskiin ilmaisuun. Helsingin Sanomien haastattelussa kesäkuussa 2021 hän sanoi: ”Siinä syntyy parhaimmillaan poikkeuksellista, häiritsevääkin intensiteettiä. Ja ihan jokaisen kuvan on oltava todella suggestiivinen.” Mutta jos kaikki kuvat ovat häiritsevän intensiivisiä, niin silloin koko elokuva menee intensiivisyydestä tukkoon.

• • •

Elokuvasta näkyy, että se on syntynyt pandemian aiheuttamien poikkeusolojen aikana. Niistä elokuvaan on tarttunut pelokas autiuden tunne. Hoitajat on meikattu haamunkalpeiksi, elävän ja kuolleen rajoilla oleileviksi. He ovat muuttumassa ihmisistä joiksikin ei-ihmisiksi. Jussi Parviainen on elokuvassa esittämässä kuolevaa vallankumouksen haamua. Hoitajat oletettavasti symboloivat totalitarismin vaikutuksesta konemaisiksi muuttuvia ihmisiä. Kovasti näkyy, että elokuvassa on tavoiteltu brutaalia vaikutelmaa. Ahkerasti on pyritty ankaruuteen ja tinkimättömyyteen. Vielä on matkaa vaikkapa itävaltalaisen elokuvantekijän Ulrich Seidlin selittelemättömään karuuteen. Erikssonin elokuva on teos, jota ei halua nähdä uudestaan.

W.

Ohjaus, käsikirjoitus, äänisuunnittelu, leikkaus, lavastus ja musiikki: Anna Eriksson.

Kuvaus: Matti Pyykkö.

Rooleissa: Anna Eriksson, Hanna Trygg, Ninja Sarasalo, Minttu Vesala, Kirsi Nisonen, Parco Lee, Jussi Parviainen, Karina Kivilahti, Jooseppi Pyykkö.

Ikäraja: 16.

Kesto: 1 h 41 min.

Ensi-ilta: 23.9. 2022.