Äskeisen kuningatar Elisabet II:n kuoleman jälkeen, kun uutiset ja ajankohtaisohjelmat tulvivat uutisklippejä ja arkistofilmejä kuningattaren elämästä, tuntui varsin sopivalta tarttua myös fiktion totuuteen 1900-luvulta 2000-luvulle vaikuttaneen monarkin urasta ja elämästä. Viime vuosien laadullisesti ja esteettisesti ylivoimainen esitys Iso-Britannian kuningashuoneen pärjäämisestä nykyajassa on Peter Morganin luoma tv-sarja The Crown. Historiallisen draaman ja saippuaoopperan yhdistelmänä se on onnistunut kuvaamaan sitä ristiriitaisuutta, joka on sisäänrakennettuna nykyajan kuninkaallisen elämään.

• • • 

Morganin oivallus on ollut pitää sarjassa yllä pitkäkestoista sisäistä konfliktia yksityishenkilö Elizabeth Windsorin ja kuningatar Elisabet II:n, liki jumalaiseksi kohotetun auktoriteetin välillä. Kahden ensimmäisen kautensa aikana The Crown onnistui siinä niin mieleenpainuvasti, että niitä tekee mieli pitää koko sarjan parhaina, eikä suinkaan vähiten Claire Foyn omistautuvan näyttelemisen takia. Olen kirjoittanut enemmän sarjasta ja sen oivaltavasta alkutekstijaksosta täällä. Parhaimmillaan kuninkaallisuuden sisäinen ristiriita tulee esiin Foyn esittämän kuningattaren kohdatessa omat turhautumisen ja pettymyksen tunteensa, sanalla sanoen ihmisyytensä. Yleisimmin ja herkullisimmin näin käy kuningattaren joutuessa kohtaamaan Englantia hallinneen yläluokan miehisistä etuoikeuksista itsestäänselvyyksinä nauttineita jäseniä.

• • •

Sarja esittää hallitsijan muodollisena valtionpäänä, jonka vallankäyttö rajoittuu vain pieniin helposti mitättöminä pidettäviin yksityiskohtiin, koska hän ei voi ilmaista mistään mielipidettään suorasanaisesti, niin hänet nähdään käyttämässä valtaa vain äänensävyllä ja mikroilmeillä. Kirkkain esimerkki tällaisesta on kuningattaren tapaaminen pääministeri Anthony Edenin (Jeremy Northam) kanssa tämän turmeltua maansa maineen ja vaikutusvallan Suezin kriisissä. Sarjan isoimpia jännitteitä on tarjonnut kuningattaren ja hänen prinssipuolisonsa Philipin suhde. Jännitteistä kertoo sekin kohtaus, jossa aviopari tuntuu kilpailevan siitä kumpi heistä on turhautuneempi.

• • •

Philipiä turhauttaa tuleminen hovissa kohdelluksi mitättömyytenä, jolla on huonompi asema kuin omalla Charles-pojallaan, kruununperijällä. Elisabetia turhauttaa puolison puolijulkinen rilluttelu hienostomiesten perustamassa lounasklubiksi kutsutussa Torstai-kerhossa. Puolison hurvittelu iskee kipeästi, koska Philipin parhaaksi ystäväksi kutsuttu hoviherra Michael Parker (Daniel Ings) pettää omaa vaimoaan julkisesti ja kerhon käytäntöihin kuuluu kerskailla naisvalloituksilla. Elizabeth Windsoriin puolison oletettu uskottomuus sattuu ja Elisabet-kuningatar huolestuu mahdollisesti skandaaliksi nostettavan oletetun uskottomuuden kielteiset vaikutukset kruunun ja monarkian arvovaltaan. The Crownon ulkoisia yksityiskohtiaan myöten niin viimeistellysti tehty, että sitä olisi helppo uskoa dokumentiksi, ellei tietäisi sen olevan fiktiota. Sarjan totuuden imitaatiota voi verrata Orson Wellesin Citizen Kane -elokuvan (1941) luomaan vertauskuvaan William Randolph Hearstista. Siinä on tarpeeksi uskottavaa henkistä samannäköisyyttä, jotta sitä voi ajatella yhtenä tulkintana päähenkilöstä.

The Crown on nähtävissä Netflixin kautta suoratoistona. https://www.netflix.com/fi-en/title/80025678