Sarjan nimi The Crown, onkin luku sinänsä. Sillä Iso-Britanniassa, kuningaskunnassa kruunu on symbolisesti rikas ilmaisu. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa valtiota. Yksinvaltaisten monarkkien aikana kaikki yhteiskunnassa käytettävä valta, niin armeijan, tuomioistuinten, aatelisten tai verovirkailijoiden valta johdettiin suorettiin kruunupäästä valtakunnan huipulla. Pohjoismaisissa kuningaskunnissa kruunun tilalla käytetään nykyaikana yleisimmin termiä ”riket”, valtakunta. Suomessa, tasavallassa, vaikka valtiolla onkin meillä vahva asema, niin meillä samaa asiaa merkitsee painotuksista riippuen ’valtio’, ’yhteiskunta’ tai ’kansakunta’.
• • •
Onhan kruunu jo esineenä, päähineenäkin symbolisesti tiheä. Ei siis ihme, että sarjan episodien aloitus paneutuu ihastelemaan brittiläistä monarkin kruunua niin perusteellisesti. Yksi sarjan keskeisistä ideoista esitetään osuudessa juhlavasti, mieleenpainuvasti ja tavalla, jossa tiivistyy paljon koko sarjan visuaalisuudesta. On absoluuttisen kiehtovaa katsella miten hyvää ja pahaa tietoa symboloivan käärmeen pään näköisestä kultakimpaleesta lähtee liikkeelle sulan kullan pirskahtelu halki mustan tyhjyyden kuin elävän, tietoisen madon kiemurointi halki avaruuden. Siihenhän se ei jää; kulta muotoutuu reikäisiksi levyiksi kuin muinaisenglantilaisiksi koruiksi. Niistä punoutuu yhteen panta, joka onkin jo kruunun alku.
• • •
Koska yksinvaltaisten kuninkaiden aikana oli tapana ajatella että kuninkaan valta tulee suoraan jumalalta taivaasta, niin kruunun muut osat laskeutuvat kruunun alustana toimivalle pannalle kuin ylhäältä tulleina äkillisinä ilmoituksina. Kruunun itsensä kruunaa ristillä koristeltu valtakunnanomena. Valmiin kruunun juurelta tupruaa pimeyttä kuin roviolla palavan maallisuuden mustaa savua. Savuverhot repeilevät paljastaakseen palasen yötaivasta, jonka tähdet tuikkivat kylmää valoa. Pohjimmiltaan monarkki on kosmisen, hyytävän yksin valtansa ja velvollisuuksiensa kanssa. Siitä yksinäisyydestä The Crown -sarja kertoo.Alkutekstijakson musiikki vetää kuville vertoja hiljalleen kasvatetussa juhlavuudessaan. Säveltäjät Hans Zimmer, Lorne Balfe ja Rupert Gregson-Williams ovat kertoneet tavoitelleensa musiikissa nimenomaan juhlavuutta vailla pompöösiyttä, ja ne sanat sopivat myös itse sarjaan. Alkutekstijakson melodiaan on korvin kuultavasti saatu vaikutteita Henry Purcellin King Arthur -oopperan tunnetuimmasta aariasta What Power Art Thou (The Cold Genius): Sama mannerlaattamaisen hidas tahti, sama idean kärsivällinen kasvatus ja lopun katarttinen selkeys.
• • •
Sarjan pääkirjoittaja, elokuva- ja tv-käsikirjoittaja Peter Morgan on hänkin tiettävästi puhunut mannerlaattamaisista liikkeistä The Crownin yhteydessä, mikä lienee tarkoittanut kuninkaallisuutta ilman tuskastuttavaa jäykkyyttä. Puhe mannerlaatoista on yksi tapa puhua aikakausien muuttumisesta, eihän niidenkään muutosta välttämättä huomaa ennen tapahtunutta tosiasiaa ja sen kanssa The Crown-sarjan ihmiset joutuvat elämään. Sarjan ensimmäinen kausi kuvasi Claire Foyn esittämän nuoren prinsessan epäröintiä ja kasvua uuden roolin omaksumisessa. Euraavien kahden tuotantokauden; Kakkosen ja kolmosen voi sanoa toistavan samaa kuviota, toki tietenkin muutettavat muuttaen. Enää ei ole niinkään kyse kuningattareksi ryhtymisestä. Suurin draama on se, että kuningattaren osa muuttuu ajankin muuttuessa.
• • •
Sarjan kakkoskaudella näkyi selvimmin se, miten henkisesti vielä 1930-luvun hallitsemistavoissa kiinni ollut Elizabeth II oli suurissa vaikeuksissa yrittäessään löytää toimivaa tapaa olla kuningatar 1950- ja 1960-luvuilla. Kolmoskauden 1960-luvussa epäsuhta kuningattaren ja hänen oma aikansa välillä korostuu entisestään. Sama konflikti luonnehtii muitakin kuningashuoneen jäseniä. Sarjan kuvaama yksinäisyys on etäisyyttä ihmisistä, jopa oman perheen jäsenistä. Jo sarjan ensimmäisen kauden alussa missä nähtiin kohtaus tulevan monarkki-Elizabethin epävarmana harjoittelemassa kävelemistä raskas kruunu päässään. Kohtaus on hyvin paljastava. Se tuo esiin sen, miten alkutekijöissään oleva sarja tulee etenemään; Yllättävien, mielikuvia ja todellisuutta risteyttävien tilanteiden kuvauksina, jotka kasvavat maailman ja Iso-Britannian todellisesta historiasta.
• • •
Ihmisen ja instituution ristiriita nousi raaimmillaan pintaan kolmannen tuotantokauden kuudennessa jaksossa Tywysog Cymru, jossa Walesiin kymrinkieltä opiskelemaan lähetetty prinssi Charles (Josh O’Connell) ehkä itselleenkin yllättäen samaistuu vähemmistökansallisuuden tukalaan tilanteeseen ja lisää Walesin prinssin virkaanastujaispuheeseensa omia, henkilökohtaisia osuuksia jotka poikkeavat hovin virallisen puheenkirjoittajan sanoista. Sen jäljiltä nähdään keskustelu, jossa kuningatar Elizabeth II moittii alaistaan, joka nyt sattuu olemaan myös kuningashuoneen jäsen, hänen poikansa ja sellaisena osa instituutiota, jonka varjeluun kuningatar on omistautunut. Henkilökohtaisten tunteiden erottaminen instituutiota kohtaan tunnetusta velvollisuudesta on sarjan ydin josta konfliktit sikiävät. Ristiriita näkyi paljaana myös jaksossa Aberfan, missä pääministeri Harold Wilson (Jason Watkins) nimenomaisesti pyytää kuningattarelta inhimillisyyttä, esiintymistä ihmisenä ihmisten joukossa lievittämässä hiilikaivosonnettomuuden synnyttämää hätää. Kolmannen tuotantokauden jälkeen on tiedossa, että sarja jatkuu, kolmas ja neljäs sesonki kuvattiin perättäin. Ja tulossa ovat IRA:n pommikampanjoiden, prinsessa Dianan ja pääministeri Margaret Thatcherin myrskyisimmät vuodet.
The Crownin kolme tuotantokautta ovat katsottavissa Netflixissä.
