Clint Eastwood, tunnettu libertaristi, yksilön oikeuksien korostaja valtiota ja muuta julkista valtaa vastaan, on nähnyt  Richard Jewellin tarinassa  mahdollisuuksia maailmankatsomukseensa hienosti sopivaan elokuvaan. Ensimmäinen asia joka elokuvan pää- ja nimihenkilöstä käy ilmi, on hänen tarkkaavaisuutensa. Ehkä juuri se on syy miksi Sam Rockwellin esittämä juristi antaakin hänelle tutkaa tarkoittavan lempinimen Radar. Elokuvan motoksi käy hyvin lause joka sanotaan leffan alkupuolella. ”Pienikin määrä valtaa voi tehdä ihmisestä hirviön.” Eastwoodin taitoa on paljastaa korttinsa hitaasti. Hän esittelee päähenkilönsä perusteellisesti. Richard Jewell, jota esittää Paul Walter Hauser joka Spike Leen BlacKkKlansman -elokuvassa (2018) esitti älyllisesti ilmeisen alikehittynyttä rasistia. Richard Jewellina hän ei  pääse esittämään erityisen nerokasta ihmistä, mutta kylläkin hyväntahtoista muut ihmiset huomioonottavaa miestä.

• • •

Hänestä välittyy kuva jonkinasteisena alisuoriutujana, sillä hän onvielä aikuisenakin äitinsä luona asuva mies, joka tassuttelee toimistotyöläisenä aikana, jolloin sellaisille oli vielä töitä, toimistotarvikkeiden, so. kynien, paperiarkkien, vihkojen, nitojan niittien, teippirullien yms. toimittajana eli eräänlaisena sisälähettinä.  Elokuva myös näyttää muistoina ja takaumina miten kauan Jewellia on kiinnostanut työ poliisina. Hän mitä ilmeisimmin pitää univormuista ja myös aseista. Ampumista hän harrastaa eniten laserpyssyllä peliareenoilla. Ampuma-aseitakin hänellä on kohtalainen kokoelma. Selväksi käy miksi Jewell on niin monista ihmisistä tuskastuttava tyyppi. Hän haluaa niin kiihkeästi tunnustusta sekä synnynnäisenä poliisina että kivana tyyppinä että sen avoimuus kiusaannuttaa. Vaikka hänellä on silmää ja hoksnokkaa järjestyksenpidolle, niin yksi asia häneltä puuttuu, eli uskottavuus auktoriteettina. Hänen sanaansa ei uskota helpolla. Jewell toimi nuorempana ns. kampuskyttänä eli erään yliopiston univormuun sonnustautuneena ja kevyesti aseistautuneena turvamiehenä. Silloin joutuessaan vastatusten uhmakkaasti juopottelevien opiskelijoiden kanssa hän ei millään tahtonut löytää rajaa verbaalijudon ja voimatoimien välillä.

• • •

Tällainen mies päätyy 1996 Atlantan kesäolympialaisissa turvamieheksi, joka löytää puistokonsertissa erään penkin alta epäilyttävän repun, jossa onkin putkipommeja. Elokuva Richard Jewell on sekä henkilökuva että epookkielokuva yhdestä  historiallisesta tapahtumasta. Tunnettu tosiasia on, että ilman Jewellia Atlantan pommi-iskussa olisi kuollut paljon enemmän ihmisiä kuin ne kaksi jotka 1996 menettivät henkensä. Hänestä tuli hetkeksi juhlittu sankari niin paikallisesti, valtakunnallisesti kuin maailmanlaajuisesti. Mutta erään FBI:n agentin mielestä Jewell sopi turhan hyvin teoriaan yksinäisestä pommimiehestä, joka piilottaa pommin löytääkseen sen itse. Jewellista tuli ensin sankari ja heti perään hylkiö, koska paikallisen Atlanta Journal Constitutionin toimittaja Kathy Scruggs (Olivia Wilde) sai udeltua FBI:lta sen, että Jewellista olikin tullut epäilty. Se oli voitto skuuppinälkäiselle  toimittajalle.

• • •

Mediahuomion myötä Jewellin ja hänen Bobi-äitinsä (Kathy Bates) elämästä tuli yhtä toimittajalaumojen väistelyä ja tien antamista viranomaisille, jotka järjestivät yhtämittaisia kotietsintöjä. Atlantan kaupunkilaiset kääntyivät sankariaan vastaan lehdessä julkaistun epäilyuutisen yllyttäminä. Elokuva asettaa vastatusten tavallisen kansalaisen, ns. pienen ihmisen ja isojen valtiomahtien, median ja liittovaltion viranomaisten edut. Eastwood, joka tunnetusti ei juuri toimittajista pidä, antaa esittää Jewell-epäilyksen uutisoineen toimittaja Scruggsin seksillä tietonsa hankkineena kovapintaisena karrieristina.  Jon Hammin esittämä FBI-agentti näyttäytyy elokuvan antamassa valossa häikäilemättömänä poliisina joka otti Jewellin tähtäimeensä koska piti tätä niin  luuserina. Elokuvasta ja etenkin siitä kuvasta jonka se antaa toimittaja Kathy Scruggsista on noussut  meteli – ja aivan syystä, koska  tiettävästi Scruggs, jolla oli pitkällinen päihdeongelma ei hankkinut tietojaan sängyssä, mutta kylläkin ryyppäämällä tietolähteinään käyttämiensä viranomaisten kanssa.

• • •

Tiedossani ei ole oliko seksiviittauksesta vastuullinen Eastwood itse vai käsikirjoittaja Billy Ray (jonka meriitteihin ennen tätä kuuluu elokuva Väritetty totuus (2003). Se kertoi juttuja ja lähteitä tekaisseesta The New Republic -aikakauslehden toimittajasta, Stephen Glassista) vaiko sittenkin joku Richard Jewell -elokuvan kaikkiaan kymmenestä tuottajasta. Richard Jewell kiehtoo henkilö- ja ajankuvan yhdistelmänä.  Niinkin läheinen menneisyys kuin vuosi 1996 näyttäytyy siinä naiivin viattomana – tai ennemminkin sinisilmäisenä aikana, jolloin terrorismiepäilyt eivät vielä lävistäneet koko yhteiskuntaa. Ja myös silloin osattiin tehdä valeuutisia, kuten elokuva näyttää, se resonoi nykyajan kanssa. Eastwood, joka on hyvä haistelemaan ajan henkeä, on saanut vangittua elokuvaansa tämän hetkisen trumpilaisen Amerikan huolenaiheet; epäluottamuksen valtioon ja mediaan.