The French Dispatch on elokuva, joka on hahmoteltu kuin aikakauslehden numeroksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Andersonin luomassa fiktiivisestä The French Dispatch -lehdestä kertovassa elokuvassa etualalle nousee ranskalainen pikkukaupunki Blasé sur Ennui, jonka elämänmenosta ja ihmisistä lehti kertoo. Kaupunkia enemmän tilaa saavat lehden toimittajapersoonat sekä heidän juttujensa aiheet. Koko elokuva on The French Dispatch -lehden jäähyväisnumero. ”Lehden” kolme pääartikkelia muodostavat episodimaisen elokuvan juonen.

• • •

 Elokuva on tekijänsä tyylin kiteytymä onnistuneessa ja ei niin hyvässä. Toisto on mitä tyypillisintä Wes Andersonia: Blasé sur Ennui tarkoittaa sananmukaisesti Ikävystyneisyydessä pitkästynyttä tai ikävässä ikävystynyttä. Kaupungissa nähdään mm. talo, joka on ”ranskalaisuudessaan” kuin suoraan Jacques Tatin elokuvista. Wes Andersonin visuaalinen kielioppihan on peräisin elokuvista, tv-sarjoista ja muusta populaarikulttuurista. Tässä elokuvassa se mikä esitetään ranskalaisuutena on lähinnä museaalisuutta ja kliseitä, pelkkää pintaa.   Niinhän Anderson aina tekee. Hänen juttunsa on se, että hän ei kehity. Kahvilassa nimeltään Le Café Sans Blague, nimen loppuosa tarkoittaa paikan olevan vailla vitsiä, pilaa tai läppää tai yhtä hyvin tylsä.

• • •

Elokuvan osioista ensimmäinen on tarina vankilaan päätyneestä väkivaltaisesta psykopaatista (Benicio del Toro), joka sattuu olemaan loistava taiteilija. Vankeudessa hän maalaa abstrakteja muotokuvia hymyttömästä vartijasta (Léa Seydoux), jota vanki myös rakastaa.  Tarinaan kuuluu myös liukaskielinen taidekauppias ja -galleristi (Adrien Brody), joka havaitsee, ettei taiteen tulevaisuuden tukeminen vankilassa olekaan järin helppoa. Elokuvan toisessa, opiskelijaradikaaleista kertovassa tarinassa Timothée Chalamet harrastaa suhdetta keski-ikäiseen toimittajaan (Frances McDormand), joka myös haamukirjoittaa radikaalijohtajan manifestia. Leffan viimeisessä osiossa Edward Nortonin esittämä gangsteri sieppaa poliisipäällikön (Mathieu Amalric) pojan. Näiden osioiden juonisisällöllä ei ole niinkään paljon väliä kuin sillä tavalla, jolla ne kerrottu.

• • •

The French Dispatch saa ohjaajansa aiemmat elokuvat vaikuttamaan pahaiselta näpertelyltä. Andersonin uudessa elokuvassa ei tunnu olevan lainkaan kuvia, joita ei olisi jollain tavoin kukerrettu täyteen. Kuva voi olla ns. split screen, tai se voi olla pysäytyskuva tai se voi liukua sarjakuvaa mustuttavaksi animaatioksi. Kuvasuhde voi muuttua, tai osio, jota esitetään kuin lavanäytelmää vaihtuukin animaatioksi. Anderson ei tunnu ikinä olevan tyytyväinen yhteen hyvään kuvaan, vaan kaikkea pitää tuunata ja tuunata, eikä mikään tyydytä. Hän on kuin markkinoilla hortoileva päättämätön kuluttaja, joka ei ole koskaan tyytyväinen valintoihinsa vaan tahtoo jatkuvasti vaihtaa jo valitsemiaan löytöjä toisiin, mahdollisesti houkuttelevampiin.

• • •

Hahmojen käyttämässä teennäisessä kukkaiskielessä nälkä ei ole koskaan nälkää, vaan ”vakavaa kalorien puutostilaa.”  Anderson on koonnut  The French Dispatchiin  melkoisen joukon näyttelijöitä. Mukana on maailmanluokan nimiä sekä muutamia suhteellisen harvoin elokuvissa nähtyjä esiintyjiä. Andersonin elokuvassa Willem Dafoe, Saoirse Ronan ja Henry Winkler  saattavat viivähtää valkokankaalla sekunnin käytyään antamassa nimensä ohjaajan keräilyvimman kohteeksi. Voihan elokuvaa pitää kunnianosoituksena niin The New Yorker -aikakauslehdelle, ylipäätään aikakauslehdille ja niiden toimittajille erityisesti sekä söpöille ranskalaisille pikkukaupungeille, jota  The French Dispatchissa esittää länsiranskalainen  Angoulêmen kaupunki, jossa Blasé sur Ennuita esittävät ulkokuvat kuvattiin.

• • •

Voi sanoa, että Anderson toistaa itseään, käyttää elokuvasta toiseen samoja maneereja ja elottomia kompositioita, mutta sehän hänen juttunsa onkin. Voidaan kutsua oman tyylinsä löytäneeksi taiteilijaa, joka nimenomaisesti tahtoo kertoa saman jutun vähäisin muunnelmin. Tässä elokuvassa muodolla on merkitystä, koska antologiaksi, novellivalikoiman tapaiseksi kertomusten kokoelmaksi muotoiltu elokuva ei anna henkilöilleen, eikä kertomuksilleen aikaa tulla tarpeeksi kiinnostaviksi. Näyttelijöitään elokuva kohtelee kuin hemmoteltu lapsi suosikkilelujaan, pitää niitä esillä hetken vain viskatakseen ne sivuun. Edes Elizabeth Moss ja Bill Murray eivät saa hetkistä enempää aikaa. Andersonin elokuvat viime vuosina enimmäkseen vain raivostuttaneet minua. On pakko tunnustaa, että sitten ensimmäisenä näkemäni The Royal Tenenbaumsin jälkeen en ole pitänyt Wes Andersonin elokuvista ainoastakaan. Olen nähnyt niistä useimmat, ellen kaikkia, ja vaikka hänellä on paljon kiistämätöntä taitoa, se jää minusta tyhjäksi koristeluksi. Elokuvassa on kohtaus, joka paljastaa miten fanaattinen cinefiili Anderson on. Erääseen elokuvan osioista on upotettu viittauksia useampiin kymmeniin elokuviin.

• • •

Toimittajille jaettiin elokuvan lehdistönäytöksissä   fiktiivisen The French Dispatch -lehden historiaa esittelevää ja samalla elokuvaa markkinoivaa lehtistä, jossa Anderson listaa yli 30 elokuvaa, joihin hän väittää koko elokuvassa viittaavansa.  Rohkenen sanoa, että se on vain lista hänen fanittamistaan elokuvista. Anderson on perfektionismissaan fani ja keräilijä, joka on koonnut elokuvansa kuin keräämiään aarteita esittelevä poika. Se paljastuu elokuvan lopputeksteistä, joissa ovat listattuna monen monituiset musiikkikappaleet, joista elokuvassa kuullaan häivähdys sekä myös ne lehtiartikkelit ja julisteet, joita hän kiittää inspiraatiosta.

• • •

Elokuvan on pakko ollut olla painajainen sille, joka on joutunut selvittämään tekijänoikeuskysymykset. Andersonin faniudessa on jotain vilpittömän puberteettista, mutta kun hän vie sen näin massiiviselle keräilyn asteelle, siitä tulee jotain muuta. Mihinkään kameran eteen tulevassa ei viivähdetä nauttimaan eikä katsojaa päästetä ajattelemaan mahdollisia vaikutteita tai yhteyksiä muuhun taiteeseen, koska kuva liikkuu eteenpäin aivan kuin sitä piiskaisi ikävystymisen pelko. Kuva ja elokuva harppovat eteenpäin kauhomassa nähtäväksemme lisää Andersonin löytämiä ihmeellisyyksiä.  The French Dispatch on siis pelkkää ahmimista.

The French Dispatch.

Ohjaus: Wes Anderson.

Käsikirjoitus: Wes Anderson, Roman Coppola & Hugo Guinness.

Rooleissa: Benicio del Toro, Adrien Brody, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Frances McDormand, Timothée Chalamet, Jeffrey Wright, Mathieu Amalric, Owen Wilson, Lois Smith, Lyna Khoudri, Bill Murray, Bob Balaban, Christoph Waltz.

Kesto: 1 h 48 min.

Ikäraja: 7.

Ensi-ilta: 22.10.2021.