Yksi syy katsoa sarjaa on ainakin Le Bureaun tekijöiden kiistämätön ammattitaito; elokuvaohjaaja Éric Rochant toimii sarjan show runnerina. Nimikkeelle ei vielä ole napakkaa suomenkielistä käännöstä. Sarjan luojana hän valvoo sarjan kaikkia yksityiskohtia käsikirjoituksista leikkaamoon. Rochant on ohjannut Israelin tiedustelupalvelusta Mossadista kertovan elokuvan Les Patriotes (1994). Ranskan ulkoinen tiedustelupalvelu DGSE on tiettävästi käyttänyt Rochantin Les Patriotes – elokuvaa omassa agenttien koulutuksessaan. Le Bureau luoja on ohjannut kahdesta rakastuvasta agentista kertoneen elokuvan Möbius (2013. Rochantin ymmärrys elokuvallisesta kerronnasta ja tietämys turvallisuuspalveluiden käytännöistä näkyvät Le Bureaussa nautinnollisena lopputuloksena, eikä suinkaan vähiten siksi, että sarjassa käytetään huippuhyviä näyttelijöitä. Pääosanesittäjät Mathieu Kassovitzista Sara Giraudeauhun (Marina Loiseau), Florence Loiret Caille’hen (Marie-Jeanne Duthilleul) ja Jean- Pierre Darroussiniin (Henri Duflot) saavat kaikki aikaa ja tilaa tehdä esittämistään ihmisistä tavanomaisia tv-hahmoja kiinnostavampia. Vielä yksi syy sarjan kiehtovuuteen on sen kerroksisuus. Samanaikaisten, eri puolilla maata tai maailmaa menossa olevien tapahtumien keskinäisriippuvuus resonoi hienosti sarjan siinä juonilangassa, missä Isisin vangiksi joutunutta Debailly/Moukkaa yritetään vapauttaa värväämällä hänen entistä rakastettuaan ja tietolähdettään Zineb Trikin esittämää Nadia El Mansouria toimimaan välittäjänä, mikä taas johtaa hänet omilla tahoillaan hankaluuksiin. Sarjan uskottavuus syntyy tuttuudesta, sillä päätarina heijastelee viimeaikaisen maailmanpolitiikan tuttuja tapahtumia, kuten Iranin ydinohjelmaa, Syyrian sotaa ja Venäjän FSB:n rautaista otetta tietolähteistään sekä Isiksen uhkaa. Toinen osa uskottavuutta on sarjan vähäeleisyys. Le Bureau on valovuosien päässä kaikenlaisesta James Bond -romantiikasta, pasteerailusta smokissa kasinoilla, urheiluautoilla hurjastelusta tai muista toimintaelokuvien kliseistä. Le Bureaussa agenttien valtti on tavallisuus, niin käytöksessä kuin ulkonäössä vain laaja ja perusteellinen kielitaito erottaa heidät normitaviksista.
• • •
Itseäni miellyttää osana sarjan älykästä kerrontaa siinä kuvattu kertautuvuus: Debailly/Moukan pikku valheet ja petokset kertautuvat kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät renkaat. Hän elää maailmassa, missä hänen kaikkia toimiaan tarkkaillaan, oli hän sitten Syyriassa, Ranskassa tai Venäjällä, hänen pienimmätkin liikkeensä, hymynsä ja huolimattomilta vaikuttavat lauseensa dokumentoidaan ja osana kumuloituvaa, arkistoitua tietoa ne saavat kaikupohjaa, jonka voimaa Moukka ei välttämättä osaa varoa. Kertautuvuutta on myös agenttien kohtaamissa tilanteissa; Moukka/Debaillyn rakastellessa Moskovassa tapaamansa supermarketin myyjän Samaran kanssa, on sänkykamaripuheissa mukana myös kaikuja Moukka/Lefebvre/Debaillyn keskusteluista Nadia al Mansourin kanssa.
• • •
Sarjaa luonnehtii John le Carrén viimeaikaisten ilman George Smileyn läsnäoloa kirjoitettujen romaanien näkemys turvallisuuspalveluista otteeseensa joutuvia ihmisiä manipuloivina, pohjattoman kyynisinä organisaatioina, joille virallinen politiikka on aina ihmisiä tärkeämpää. Tämä näkyi jaksoissa, joissa kurdit hylättiin politiikan suunnanmuutoksen takia. On jokseenkin hauskaa, että Le Bureau on saanut tavallaan DGSE:n hyväksynnän, sillä käsikirjoittajat saivat tavata muutamia oikeita agentteja ja pöllivät heidän turinoistaan kokemuksia hyödynnettäväksi sarjassa. Pikku visiiteillään DGSE:n toimistoihin sarjan tekijät käyttivät valokuvamuistiaan niin täydellisesti, että valmiissa sarjassa näytetyt toimitilat menivät täydestä sarjan alkujaksot nähneisiin DGSE:n työntekijöihin.
• • •
Tätä juttua varten katsoin ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson uudestaan havaitakseni selvemmin sen, mistä kaikki alkoi. Alkupiste on Pariisiin palanneen Debailly/Moukan ja Marie- Jeanne Duthilleulin videoidussa keskustelussa tai haastattelussa, jossa puretaan Syyriasta tulleen agentin tehtävää. Keskustelussa on takauma agentin ja Nadia El Mansourin tapaamiseen. Ranskalaisen tehdessä lähtöä Damaskoksesta ja jättäessä syyrialaisnaista valheita suustaan suoltaen kohtauksen alla soi musiikillinen teema, joka liittyy jatkuvaan petokseen, itsen ja muiden. Moukka valehtelee valvojalleen takaumasta (muistosta) jo tuolloin. Toisen agentin, Syklonin jouduttua Algeriassa juopumuksesta putkaan Henri Duflot kysyy kollegaltaan, että kai agenttia on koulutettu pärjäämään kuulustelussa juovuksissa ja Syklonin lähiesimies vakuuttaa hänen pärjäävän ja heti seuraavassa muistaa, että eipäs tainnut pärjätäkään. Koko putiikki taitaa olla pärjäämisen eetoksen saastuttama. Se, että jos ei pärjääkään, pitää kieltää kaikki viimeiseen asti.
• • •
Pitkin tarinaansa sarja viskelee yksityiskohtia, joita katsoessa huomaa pitävänsä merkityksellisinä sitten myöhemmin. Yksi sellainen on analyytikko Raymond Sisteronin (Jonathan Zaccaï) työtuoli muovikääreessä, kollega Marie-Jeanne Duthilleul luonnehtii työtuolia tuolien Rolls–Royceksi. Eikä Sisteron ota vastaan tarjottua apua kääreen purkamisessa hymähtäen, että ehtii myöhemminkin. Jo silloin oli helppo arvata, että kääreeseen se tuoli taitaa jäädäkin. Kassovitzia on kiehtovaa katsella Moukka/Debaillyn roolissa, koska hänestä on tehty sisäisesti ristiriitainen hahmo, jonka ilmeet ja äänensävy voivat vaihdella yhden kohtauksen aikana useammin kuin kamera vaihtaa suuntaa. Työpaikkansa kriisikokouksessa Moukka/Debailly huomaa kuinka pimennossa DGSE voi olla yhden agentin tekemisistä ja mihin asioihin työnantaja kiinnittää huomiota. Kokous toimii hänelle kuin muistilistana tulevia tapahtumia ajatellen.
Le Bureau, vakoojaverkosto (Le Bureau des Légendes)
Luoja: Éric Rochant.
Pääosissa: Mathieu Kassovitz, Florence Loiret Caille, Jean-Pierre Darroussin, Zineb Triki, Jonathan Zaccaï, Sara Giraudeau, Jules Sagot, Irina Muluile, Gilles Cohen.
Suoratoisto: Yle Areena, 10-jaksoiset kaudet 1-4 saatavilla, jaksot keskimäärin tunnin kestoisia. Viides tuotantokausi alkaa 1.7.2020.
