Yle Teema & Fem -kanavan ohjelmistoon kuuluva venäläisohjaaja Andrei Kontšalovskin  kauniisti mustavalkoinen elokuva Rakkaat toverit on selkeä historiallisen tapahtuman dramatisointi, jossa fiktiiviset hahmot kansoittavat tositarinaa. Elokuva kertoo tapahtumista kesäkuussa 1962, kun Novotšerkasskin teollisuuskaupungissa, Rostovin alueella Lounais-Venäjällä, syttyi niin sanottu leipäkapina, joka kukistettiin verisesti. Kaupungin veturitehtaan työläiset osoittivat mieltään, sillä tuotantokiintiöitä oli kiristetty eli piti tehdä enemmän töitä vanhalla palkalla. Alennettu palkka ei riittänyt ruoan ostoon, koska myös hintoja oli nostettu. Mielenosoituksessaan työläiset ja osa kaupungin asukkaista marssi Novotšerkasskin kaupungintalolle esittämään vaatimuksia paikallisille kommunistipuolueen pomoille.

• • •

Novotšerkasskissa KGB:n ja armeijan joukot tukahduttivat levottomuuksia ampumalla mielenosoittajia piirittämällään aukiolla. Ihmisiä kuoli kymmenittäin. Rakkaat toverit-elokuva seuraa yhtä niistä puoluevirkailijoista, joihin lakkoilijoiden raivo kohdistuu.  Äiti ja paikallispoliitikko Ludmila Somina (Julia Vysotskaja) muistelee kaihoten vielä Nikita Hruštšovin valtakaudellakin Stalinia: ”Hänen aikanaan kaikki oli kunnossa ja kävi järkeen.” Tapahtunut on Ludmilalle valtaisa järkytys, koska hänen Svetka-tyttärensä on ollut mielenosoittajien joukossa, eikä Ludmila tiedä onko tyttö kuollut vai vankilassa. Elokuva näyttää, miten paikalliset puoluejohtajat hätääntyvät Moskovasta tulleiden politbyroon edustajien moitteista.

• • •

Herkullisen ironisesti elokuva kuvaa kaikkien niin paikallisten kuin moskovalaistenkin johtajien halua vältellä vastuuta. Elokuva seuraa Ludmilan harhailua pitkin kaupunkia tytärtä etsimässä. Samalla hän näkee verilöylyn seurauksia; epätoivoa ruumishuoneella ja sitä, kuinka kaupunkilaiset pakotetaan allekirjoittamaan vaikenemislupaus. Se tarkoitti lupausta olla täysin tietämättömänä kesäkuun tapahtumista kuolemanrangaistuksen uhalla. ”Mitään ei tapahtunut”, on virallinen totuus. Verilöylyn jälkiselvittelyissä puoluevirkailijoilla on ongelma, sillä vuotanut veri ei pyyhkiydy aukion ja kadun pinnasta pesemälläkään, koska se on helteessä kiehunut kiinni katuun. Tulee määräys peittää kaikki uudella asfaltilla. Tämä tarina on täynnä absurditeetteja kuin suoraan venäläisen kirjallisuuden mielipuolisimmista tarinoista. Vain todellisuudessa voi tapahtua mitään tällaista.

• • •

Elokuvan kylmäävin kohtaus nähdään ruumishuoneella, missä sairaanhoitaja on allekirjoittamassa vaikenemislupausta ja hän kysyy kenelle hän muka voisi paljastaa asiaa – siinä samassa KGB:n virkailija kysyy hoitajalta, oliko tämä aukiolla väkijoukossa. Hoitaja, nuori tyttö vielä, myöntää olleensa, mihin virkailija vastaa kysymyksellä ”Siis kiihottamassa joukkoja?” Hoitaja ei vastaa. Virkailija rypistää lomakkeen, tokaisee että sittenhän tämä on ihan toinen asia ja antaa merkin pidättää hoitaja siitä paikasta. Rakkaat toverit avaa synkeän näkymän Neuvostoliitto-Venäjän lähihistoriaan ja poliittiseen kulttuuriin.   Tarina saa kaikupohjaa Venäjän vuosisataisesta historiasta vaihtuvien tyrannien komennossa.

• • •

Päähenkilö Ludmilan vanhan isän, Sergei  Erlishin esittämän  viinan ja tupakan kanssa päiviään viettävän papparaisen, hahmossa elokuva vilauttaa Venäjän historian päättymättömien mullistusten perspektiiviä. Vanhus, kesyttämätön Donin kasakka, ei jaksa välittää nykyhetken kotkotuksista ja kaivaa perintöarkusta tsaarinaikaisen kasakkaunivormunsa ja venäläiseen nationalismiin yhdistettävän Kazanin jumalanäitiä esittävän ikonin, jolla hänen vanhempiensa avioliitto on siunattu ja jota hän itse toivoo arkkuunsa kuoltuaan. Pappa ei paljon Hiljaa virtaa Don -romaanin kirjoittajan, Leninin ja Stalinin palkinnoilla koristellun, Mihail Šolohovin klassikkoteoksista perusta. Neuvostoelokuvan sosialistisen, positiivisen sankarin tavoin Ludmila päättää elokuvan lupaukseen: ” Meistä tulee parempia.” Elokuvan esteettinen voima kasvaa sen pikajunan lailla eteenpäin vetävästä järeästä leikkaustyylistä. Se takoo tarinaa tavalla, joka antaa katsojan oivalluksille kipinöitä leimahtaa.

• • •

Kontšalovskin elokuva ponnistaa tyylillisesti ja temaattisesti neuvostotaiteen historiasta.  Sergei Eisensteinin elokuvassa Lakko (1925) sotilaat teurastavat valtaisia kansanjoukkoja. Mykällä kaudella lakkoilijat olivat sankareita, mutta vuoden 1962 Neuvostoliitossa, ”työläisten paratiisissa” lakkoilijat ovat kaikkea muuta. Novotšerkasskin verilöyly mainitaan lyhyesti Aleksandr Solženitsynin teoksessa Gulag: vankileirien saaristo Elokuva käyttää musiikkia usein ironisesti. Elokuvan verkkainen, kiirehtimätön rytmi on kuin visuaalinen vastakohta ääniraidan täyttymiselle musiikista, laukauksista, voimattomista kysymyksistä ja epätoivon ilmauksista.  Visuaalinen hiljaisuus kuvastaa kuin puulla päähän lyödyn ihmisen mykistyneisyyttä. Rakkaat toverit on monta elokuvaa venäläisyydestä ja neuvostoihmisyydestä tehneen Andrei Kontšalovskin uusin, 2020 valmistunut elokuva.

Rakkaat toverit Yle Areenassa.

Kirjoittaja on juttua varten mukaillut omaa aiemmin Kulttuuritoimitus.fi -sivustolla julkaistua tekstiään.