Nomadlandin päähenkilö on Fern (Frances McDormand), jolta elämä ja talouslama ovat vieneet kaiken. Hänen elämänsä oli kipsikaivoksen ja -tehtaan hallitsemassa nevadalaisessa pikkukaupungissa, joka muuttui aavekaupungiksi, koska kipsilevyjen kysynnän romahdettua kaivos meni konkurssiin, kaupunki kuoli ja sen ihmiset muuttivat pois. Fernillä ei ole muuta neuvoa kuin vaeltaa maanteillä asumiskelpoisessa pakettiautossaan tilapäistöiden etsinnässä. Näissä puuhissaan hän tapaa muita vastaavaan tilanteeseen joutuneita ihmisiä. Muutamia näistä vaeltajista esittävät oikeat, aidot nomadit. Parhaat neuvot Fern saa iäkkäiltä naisilta. Linda May -niminen nomadi vinkkaa hänelle ilmastoltaan leppeämmissä oloissa järjestettävästä vaeltajien tapaamisesta, jonne kannattaisi tulla.
• • •
Nomadland kuvaa ihmisiä, jotka ovat köyhiä, jotta rikkaammilla olisi vielä enemmän ahnehdittavaa. Elokuvan käyttövoimana on havainto vanhuusajan köyhyydestä. Leppoisten eläkepäivien viettämisen sijaan henkensä pitimiksi orjapalkalla työskentelevistä 60-70 -vuotiaista. Todellisen ilmiön taustalla on vuoden 2008 kuumentuneesta kiinteistömarkkinakeinottelusta juontuva talousromahdus, minkä seurauksena monet ihmiset menettivät sekä kotinsa että roskaksi osoittautuneisiin osakkeisiin sijoitetut säästönsä.
• • •
Elokuvan pitkät, hiljaiset kuvat sanovat, että tässä mallissa maailma on nyt. Yksi elokuvan monista tosista, itsenään esiintyvistä hahmoista on matkailu- tai pakettiautolla vaeltajien guru Bob Wells, joka saarnaa ”rahan tyranniaa” vastaan. Hänet ja hänen kutsuminaan Arizonaan tulleet nomadit nähtyään katsojakin tajuaa, ettei Fern ole yksin. Pääsemme elokuvan mukana seuraamaan, millaisille oudoille teille ja Amerikan unohdetuille pihoille Fernin matkassa pääsee käymään. Mihinkään ei jäädä, vaikka David Strathairnin esittämä nomadi David kovasti tuntuisi haluavan Fernistä pysyvämpää kumppania. Strathairn tekee pienessä osassaan taas kerran sen, minkä hän aina tekee: Pienieleisyydessään ihastuttavan moniulotteisen muotokuvan ihmisestä, joka osaa olla läsnä. Nomadin on oltava valmis kaikkeen: rengasrikkoon, sairastumiseen ja niin edelleen. Vararengas, lääkkeitä ja kompassi tai kännykän gps on oltava. Myös kuolemaan on oltava valmis. Siitä tulee vaeltajien vahva eetos.
• • •
Fern tapaa sisarensa Lilyn ja käykin hänen perheensä luona vain havaitakseen, ettei voi sietää Lilyn miestä, joka elää kiinteistökeinottelulla eli sillä että myy köyhille ihmisille taloja, joihin heillä ei ole varaa. Fern ei enää viihdy suljettujen talojen kattojen alla. Irrallaan olemisen vapaus viehättää Ferniä eniten. Joskus maantiekään ei Fernille riitä. On päiviä, jolloin vain meren läsnäolo rauhoittaa häntä. Hän käy enää vain kerran vanhassa kotikaupungissaan Empiressa ja näemme aavekaupungin. Josta elämä ja ihmiset ovat paenneet. Hän käy siellä katkaisemassa viimeisen siteensä menneeseen ja tyhjentää lopullisesti vanhan elämänsä rippeet sisältävän varaston. Siten hän uskoo olevansa vapaa.
• • •
Elokuva tulvii amerikkalaiselta runoilija, esseisti ja filosofi Ralph Waldo Emersonilta vaikutteita saanutta suurta luonnontunnetta ja myös levottomuutta oppaanaan pitävien ihmisten vaellusta. Fernissä näkyy se, ettei hän halua asettua aloilleen ja olla yhdellä paikalla tyytyväisenä. Ristiriita kodin pettävänä pidetyn turvallisuuden ja seikkailunhalun välillä luonnehtii Nomadlandia ja sen päähenkilöä vahvemmin kuin mikään muu. Fernin moniulotteisuus voi johtua siitäkin, ettei hänellä ole yhtä ainoaa tiettyä esikuvaa, vaan hänen hahmoonsa on koottu piirteitä monista tosielämän ihmisistä.
• • •
Ohjaaja Chloé Zhaon vahvuus on kyvyssä saada elokuviinsa esiintymään itsenään esiin tulevia ihmisiä, sillä se vahvistaa hänen elokuviensa ihmiskohtaloiden ja -kokemusten aitoudesta kumpuavaa kaikupohjaa. Tiettävästi elokuvan näyttelijät ja muu työryhmä elivät kuvausten ajan samanlaisissa retkeilyautoissa kuin roolihahmotkin. Zhao on saanut kuvaajansa Joshua James Richardsin yltämään suorituksiin, joita kokeneemmatkin kuvaajat kadehtisivat. Nomadlandissa on paljon kuvia hetkiltä, joita valokuvaajat kutsuvat kultaisiksi tai sinisiksi hetkiksi, aikoina auringonnousun ja -laskun tienoilla. Se tuo elokuvan kuviin häivähdyksen klassisuutta ja mielikuvan ikuisuudesta. Siitä huolimatta, että elokuvan kuvissa on niin paljon kauneutta, se ei myöskään hukkaa rumuutta.
• • •
Zhao on kuvannut monia elokuvistaan Etelä-Dakotan osavaltion alueella ja siellä etenkin Pine Ridgen intiaanireservaatissa. Siellä on paljon koskematonta luontoa. On perusteltuja syitä kutsua Nomadland-elokuvaa John Steinbeckin Vihan hedelmät -romaanin sukulaisteokseksi. Steinbeckin romaani kertoi 1940-luvun alun kuivuuden synnyttämien pölymyrskyjen Keskilännen preerian kodeistaan ja tiloiltaan karkottamista maanviljelijöistä. He joutuivat pakolaisina pitkälle vaellukselle kohti Kaliforniaa, missä päätyivät majoittumaan teltoissa tai hökkeleissä ilman viemäröintiä ja korjaamaan yhteistiloilta viinirypälesatoja ja tekemään muita töitä nälkäpalkoilla. Nomadlandia on paljon kuvattu juuri niiden preeriatasankojen tienoilla, mistä 1940-luvun ilmastopakolaiset lähtivät.
• • •
Nomadland voi hyvinkin saada katsojansa miettimään sosiaaliturvan ja hyväntekeväisyyden eroja. Meille pohjoismaiden asukeille sosiaaliturva on itsestään selvästi hyväksytty tapa kattaa niitä toimeentulon aukkoja, joita sairaus, työttömyys tai muut vastoinkäymiset voivat aiheuttaa. Yhdysvalloissa rahan antamista hyväntekeväisyyteen saatetaan pitää normaalina kunnon ihmisen tapoihin kuuluvana keinona välittää myös muista kuin itsestään, siinä missä veronmaksu on sitä meille. Hyväntekeväisyyden ottaminen vastaan onkin sitten kiemuraisempi juttu.
• • •
Fernin itse ja yksin pärjäämisen eetoksessa on jotain, minkä suomalainenkin tajuaa. Fern ja hänen nomadiystävänsä eivät koskaan valita, vaan pysyvät aina optimistisina. He vaikuttavat hyväksyneen sen, että vain riistettyinä he voivat pysyä hengissä, sillä ilman Amazonin kaltaisia suuryhtiöitä heillä ei olisi niitäkään surkeapalkkaisia töitä mitä heillä on. Huvittavinta ja samalla traagisinta siinä on, että he uskovat vapautuneensa ison bisneksen ja systeemin orjuudesta, vaikka samalla ovatkin sen kuuliaisimpia palvelijoita. Nämä nomadit ovat löytäneet puutteellisesta ja tarkkaan ennakoidusta elämästään uudenlaisen vapauden. Sellaisen mitä elämänsä kovan palkan ja muun statuksen kokoamiseen käyttävät eivät voi pitää mielekkäänä. Näitä kiertolaisia ei ontto small talk kiinnosta, vaan he suhtautuvat kohtaamisiin ihmisten kanssa täydellä intensiteetillä, koska aikaa ei saa tuhlata joutavuuksiin.
• • •
Nomadland on kenties hyvinkin tiukasti kiinni amerikkalaisen elokuvan lajityypeistä vanhollisimmassa, nimittäin westernissä. Tästä näkökulmasta elokuvaa on kiinnostavasti tarkastellut esseisti Jordan Kisner. Hän kirjoitti The Atlantic-aikakauslehdelle esseen, jossa hän niputtaa yhteen muutamia naisten ohjaamia uuslänkkäreitä, kuten Kelly Reichardtin First Cow (2019), Winter’s Bonen (2010) ohjanneen Debra Granikin elokuvan Leave No Trace (2018) ja Nomadlandin. Kisner löytää näistä elokuvista ja varsinkin Nomadlandin Fernistä yksinäisen, sivilisaatioon pettyneenä sen taakseen jättäneen sankarin.
• • •
Elokuvillaan, kuten Nomadlandilla ja sitä edeltäneellä kuvastoltaan silkkaa westerniä olleella vammautuneesta rodeoratsastajasta kertoneella The Riderilla Chloé Zhao arvostelee lännen valloitusta motivoinutta myyttiä etääntyvästä rajaseudusta, joka tarjoaa voimakastahtoiselle sankarille mahdollisuuden löytää vapaus ja mittaamattomia rikkauksia. Todellisuudessa klassisten lännenelokuvien maisemissa on tätä nykyä hylättyjä tehtaita, saastunutta luontoa, rapistuvia taajamia ja nykyaikaisia suuryrityksiä riistämässä 2000-luvun suurinta rikkautta: halpaa työvoimaa. Eikö Fern vain näytäkin kankeine askelluksineen ja mietteliäine tupakkataukoineen lännenelokuvan lakoniselta sankarilta?
• • •
Elokuvan mukaan vaelteleva tilapäistöillä rahoitettu elämä voi tuoda mukanaan tiettyä mielentyyneyttä, mutta sekään ei kestä, jos oma ruumis ja kotina toimiva kulkuväline, auto alkavat reistailla. Zhaon visuaalisten vaikutteiden lähteenä on saattanut toimia Terrence Malickin Onnellisten aika (1978), jonka pelkistetyt kuvat kertoivat kuvattujen ihmisten niukoista elämän ehdoista. Vielä tärkeämpi vaikuttaja – ei vaan ennemminkin sukulaisteos – on ranskalaisohjaaja Agnes Vardan Kuin taivaan lintu (1985) sillä erotuksella, että Vardan päähenkilö oli valinnut yhteiskunnan taakseen jättämisen. Zhaon elokuvan päähenkilön on pakko toimia kuten toimii. Nomadland ei ole suoraviivainen juonielokuva, saati sitten yksilön muotokuva, vaan ennemminkin ajankuva.
• • •
Jostain syystä Nomadland on toisinaan haluttu pelkistää väkeväksi yhteiskunnalliseksi kannannotoksi, vaikka sitä se ei ole muuten kuin välineensä komeasti hallitsevan elokuvaohjaajan teoksen sivuseikkana. Nomadland ei ole vain palopuhe ja julkilausuma, koska sitä kiinnostaa eniten päähenkilönsä, vaikeaan tilanteeseen joutuneen yksilön halu löytää merkityksellistä elämää. Ohjaaja Zhaon kahdessa uusimmassa elokuvassa ollaan siinä osassa läntiseen Amerikkaa, jota luonnehtivat isot taivaat ja silmänkantamattomiin aukeavat horisontit. Se on lohduttoman eristyneisyyden ja vapauden maisemaa. Tarkoittaako ihmisen vapaus Nomadlandissa sitä, että hänellä ei ole enää vaihtoehtoja?
Nomadland.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Chloé Zhao.
Kuvaus: Joshua James Richards.
Musiikki: Ludovico Einaudi.
Pääosissa: Frances McDormand, Linda May, Charlene Swankie, Melissa Smith, David Strathairn.
Kesto: 1 h 48 min.
Ikäraja: 7.
Ensi-ilta: Oli jo 26.3., mutta elokuvaa voi paraikaa nähdä valikoiduissa teattereissa 6 hengen varattavissa yksityisnäytöksissä ja Disneyn suoratoistopalvelussa 30.4. alkaen.
