Euroopan maista Saksa on se, jossa kaksi diktatuuria on voinut menestyä; hyvin pian natsityrannian jälkeen valtaan noussut Itä-Saksan eli Saksan demokraattisen tasavallan DDR:n hallinto ei sentään harjoittanut järjestelmällistä kansanmurhaa, mutta kylläkin toisinajattelun ja kansalaisvapauksien tukahduttamista, kuten ajattelin Florian Henckel von Donnersmarckin esikoiselokuvasta Muiden elämä. Muiden elämän eräänlainen looginen jatko on saman ohjaajan vuonna 2018 tekemä Teos vailla tekijää.
• • •
Elokuvassa ovat läsnä tekijänsä voimakkaimmat teemat taiteen vapauttavuudesta ja diktatuurien tukahduttavuudesta ja etenkin saksalaisen historian tietyistä hetkistä. Oscar-palkitun esikoiselokuvansa Muiden elämän jälkeen Henckel von Donnersmarck käväisi tutustumassa Hollywoodin tapaan tehdä elokuvia, eikä tainnut löytää ominta tapaansa tehdä töitä, sillä 2010 tehty The Tourist oli kaikin tavoin rimanalitus. Henckel von Donnersmarckin kolmas elokuva, Teos vailla tekijää lienee saksankielisenä, Saksassa tehtynä elokuvana lähimpänä sitä mitä ohjaaja haluaa tehdä, sillä ovathan mukana jo esikoiselokuvasta pitäen tekijälle tärkeiksi tulleet historia ja taide.
• • •
Päällisin puolin Teos vailla tekijää kertoo fiktiivisen Kurt Barnert -nimisen taiteilijan elämästä ja töistä. Useiden vuosikymmenten ajalle, 1930-luvulta 1960-luvulle levittäytyvän elokuvan päähenkilönä taitelija Barnert on se ihminen, jonka kokemusten kautta Saksan historia eletään natsi-Saksasta sodanjälkeiseen Itä- ja Länsi-Saksaan. Barnertin lisäksi elokuvan keskeisiin henkilöihin kuuluvat hänen rakastamansa kaksi naista; keskitysleirillä kuollut Elisabeth-täti (Saskia Rosendahl) ja Barnertin taidekoulussa tapaama Ellie, jonka isän, lääkärin ja gynekologin painostavalta tuntuva läsnäolo tunkeutuu Kurtin ja Ellien suhteeseen. Elokuva alkaa vuodesta 1937, jolloin vielä lapsuuttaan elänyt Kurt (Cai Cohrs) käy Elisabeth-tätinsä kanssa natsien organisoimassa niinsanotun rappiotaiteen näyttelyssä Dresdenissä.
• • •
Dresdenissä rappiotaidetta nähtiin jo niin varhain kuin 1933, koska heti valtaan päästyään 1933 natsit aloittivat järjestelmällisen toiminnan Saksan muokkaamiseksi heidän päämääriensä mukaiseksi yhtenäiseksi maaksi, kansaksi ja kulttuuriksi ja ottamiseksi totalitaristiseen kontrolliin. Operaatiota kutsuttiin koordinaatiota tai yhtenäistämistä tarkoittavalla sanalla Gleichshaltung. Osana tällaista saksalaisen kulttuurin harmonisointia paikallistason kansallissosialistiset virkamiehet ottivat tehtäväkseen järjestää oletetun kelvottoman taiteen julkiseksi häväistykseksi tarkoitettuja näyttelyitä. Yksi sellainen avautui syyskuussa 1933 Dresdenissä. ”Enpä usko haluavani enää taiteilijaksi”, innokkaasti piirtämistä harrastanut Kurt toteaa tädilleen, joka pyytää pikkupoikaa olemaan kertomatta kenellekään, että hän oikeastaan pitää nähdyistä tauluista, joita näyttelyä esitellyt Lars Eidingerin esittämä näyttelyjohtaja on raivokkaasti pilkannut mielisairaiden tekeleiksi.
• • •
Elokuva keskittyy Elisabethin ja Kurtin suhteen esilläpitoon niin voimakkaasti, että Kurtin muu perhe jääkin taka-alalle. Elisabeth teroittaa Kurtin mieleen, miten ”Kaikki tosi on kaunista, eikä katsetta pidä koskaan kääntää pois.” Löydettyään soittamastaan pianosta täydellisenä pitämänsä a-sävelen Elisabeth uskoo saavansa saman sävelen soimaan käyttämällä päätään äänirautana. Iskut päähän lasisella tuhkakupilla saavat veren valumaan ilkialastomana musisoineen Elisabeth-tädin ylle. Hän saa pikaisen passituksen pakkohoitoon, steriloitavaksi ja keskitysleirille. Elisabethin kohtalosta päättävä dresdeniläislääkäri Carl Seeband (Sebastian Koch) antaa ymmärtää, etteivät häntä kiinnosta natsihallinnon terveysmääritelmien mukaan elinkelvottomaksi määriteltyjen yksilöiden kärsimykset.
• • •
Teos ilman tekijää perustuu löyhästi saksalaisen sodanjälkeisen taiteen merkittävimpiin kuuluvan taiteilijan Gerhard Richterin elämään ja töihin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Henckel von Donnersmarck oli tiettävästi The Tourist -elokuvan innottoman vastaanoton jälkeen ollut tovin hämmentynyt uransa suunnasta. Hän oli ymmärtänyt, ettei hänestä ollut ilmavan Hollywood-viihteen tekijäksi. Saksaan palattuaan hän oli tiettävästi pyöritellyt elokuvaideaa taiteen parantavasta voimasta ja oli oivaltanut Gerhard Richterin elämänkaaren muodostavan sellaisen tarinan, joka kävisi hänelle elokuvan aiheeksi. Henckel von Donnersmarck oli vakuuttunut siitä, että Richter oli muuntanut kaikkien perheenjäsentensä menetyksen tuottamat traumat ja kärsimyksen luovuudeksi. Se jätti elokuvantekijälle tilaa kuvitella tarinan, semminkin kun taiteilija Richter itse on ollut hyvin niukkasanainen omasta elämästään ja taiteestaan.
• • •
Richter tunnetaan omien teostensa hellittämättömänä luetteloijana, joka on tehnyt itse oman kattavan teosluettelonsa. Richter oli jättänyt maininnoitta teokset siltä ajalta, kun teki Itä-Saksassa sosialistista realismia. Se vain innosti elokuvantekijää lisää. Gerhard Richterin inspiroimana tehdyn Kurt Barnertin hahmo päätyy sodan ja natsihallinnon jälkeisessä tiukan stalinistisesti hallitussa Itä-Saksassa Dresdeniin, missä hän rahoittaa taideopintojaan maalaamalla iskulausekylttejä ja banderolleja. Silloinkin Barnert (Tom Schilling) herättää kielteistä huomiota, koska hän kykenee maalaamaan kylttien kirjaimia varmemmin kuin muut, jotka turvautuvat sapluunaan. Barnertin rohkeaa vapaalla kädellä maalaamista paheksutaan huomion kerjäämisenä, jonka pohjimmainen syy on porvarillisessa yksilöllisyydessä.
• • •
Muiden elämästä tuttu totalitarismin painostavuus on läsnä tässäkin elokuvassa. Naurettavimmin se näkyy dresdeniläisessä taidekoulussa, missä opiskelijat pakotetaan maalaamaan ždanovilaisittain sosialistisen realismin propagandistisia ihannekuvia jäykän asetelmallisesti. Päästyään loikkaamaan länteen Barnert päätyy Länsi-Saksan avantgardistisimpaan taidekouluun, Düsseldorfin taideakatemiaan, missä hän saa opettajakseen Oliver Masuccinesittämän professori Antonius van Wertenin, jonka hahmo on karikatyyri kiistelyä herättäneestä saksalaistaiteilija Joseph Beuysista. Opintojensa lomassa Barnert elää perhe-elämää puolisonsa, Elli Seebandin (Paula Beer) kanssa. Barnertin appi, vielä Dresdenissä mitä intomielisin julkisosialisti on Länsi-Saksaan loikattuaan sukeutunut salonkikelpoiseksi lääkäriksi, jonka piiloteltu natsimenneisyys häivähtää muutamissa lauseissa ja elkeissä. Sebastian Koch ottaa kaiken irti esittämänsä natsitohtorin pahaenteisyydestä ja luo hänen painostavasta läsnäolostaan kuin elokuvassa päivystävän kummituksen.
• • •
Voi, kunpa saisin vielä joskus nähdä elokuvan, jossa taiteilijaa ja taidetta ei romantisoida pelkiksi tunteiksi. Niin paljon on nähty näitä elokuvia, niin muualla kuin Suomessakin tehtyjä, joissa vähät välitetään taiteilijan taidetta koskevista ideoista ja ajatuksista. Ehkäpä elokuvien tekijät, ohjaajat, kirjoittajat, tuottajat ja levittäjät pelkäävät, että mikä tahansa liian ”vaikea”, otsanrypistystä yleisöltä vaativa ei kerta kaikkiaan voi menestyä. Tunteissa vellova melodraama menestyy todennäköisesti paremmin kuin yleisöltään vähänkään ajattelua vaativa elokuva, siksi myös meillä voidaan tehdä elokuva taiteilijasta, jonka elämää ja kaikkea taidetta selittää ruumiillisen vamman takia toteutumatta jäänyt ihmissuhde.
• • •
Siitä, mistä taide oikeastaan tulee, mikä saa ihmisen luomaan jotain niin kaunista, mitä parhaat teokset ovat, siitä taiteilijaelokuvat eivät kerro. Tai jos väittävät kertovansa, niin ne kaupittelevat vastaukseksi halpaa sentimentaalisuutta. Tai aikansa elänyttä romanttista taiteilijakäsitystä, jonka mukaan taide suoraan tai epäsuorasti pulppuaa luovan taiteilijan ”sydämestä”, ts. tunteista ja kokemuksista. Missä silloin on älyn paikka? Etenkin modernista taiteesta ja sen tekijöistä kertovissa elokuvissa äly ja järki sivuutetaan kuin tyystin epäolennaisena asiana. Hiukan samaa on Teos vailla tekijää -elokuvassakin, koska se tekee tarinastaan niin vahvasti tunteisiin nojaavan melodraaman. Richter on pyrkinyt jälkikäteen ottamaan elokuvaan ja sen tekijään etäisyyttä korostaen että hän ei ole Barnert. Näin siitä huolimatta että Richter kävi Henckel von Donnersmarckin kanssa useiden tuntien mittaisia taustakeskusteluita. Richterin ja elokuvaohjaajan julkinen välirikko ei tee kovin helpoksi sanoa elokuvaa Richterin elämäkerraksi. Richter ei ole nähnyt valmista elokuvaa, vaan vain sen trailerin.
Teos vailla tekijää.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck.
Pääosissa: Tom Schilling, Paula Beer, Sebastian Koch, Saskia Rosendahl, Oliver Masucci.
Kesto: 3 h 1 min.
Suoratoisto: Google Play ja Viaplay.