Tämä blogi ja sen pitäjä lepäilevät hetken palatakseen kunnes on sen aika. En koskaan ajatellut pitäväni talvilomaa, mutta nyt sellaisen aika ja paikka koittivat, kun varsinaisia leipätöitä ei ole. Elokuvakriitikon ansaintalogiikka katkesi elokuvateattereiden sulkemiseen. Kun yleisö ei pääse teattereihin, niin mediataloja ei kiinnosta julkaista juttuja elokuvista, joita teattereihin ei tule ja joita ei siellä näytetä. Tätä vastaan voisi sanoa senkin, että montako juttua; pikku-uutista, artikkelia tai kolumnia olette nähneet uuden James Bond -elokuvan No Time To Die ensi-illan siirtymisestä, peruuntumisesta tai muulla tavoin estymisestä saapumasta kuluttajien ulottuville. Ne täyttävät tietyn, sanoisinko, ajankohtaisuus- tai kiinnostavuuskriteerin.
Kaikki skribentit eivät voi kirjoittaa James Bondista, eivätkä ne jutut säilytä tuoreuttaan kovin kauan. No mutta suoratoistokanavat ja elokuvafestivaalit, kuulen joidenkin sanovan. Niiden tarjonta on koko lailla mittavaa, mutta sieltäkin niiden esiin nostamisen arvoisten tapausten löytäminen vie aikaa. Juuri sitä tämän kirjoittaja nyt tarvitsee. Ja siihenkin, että voi pohtia kirjoittamisensa suuntaa ja tarkoitusta. Yhä useammin olen löytänyt itseni pohtimasta elokuvien turhuutta. Sillä mitä hienoa on elämänsä omistamisessa filmille tai muistikorteille tallentuneiden varjokuvien katselemiselle? Runoilijan sanoin ne ovat vain utua ja unta. Ehkä on niin, että on tullut aika katsoa kiveen veistettyjen monumenttien tapaisina pitämiämme klassikoita uusin silmin.
