Anu Silfverbergin  teos Sinut on nähty kertoo elokuvakriitikkonakin toimineen Silfverbergin  näkemyksistä milloin katseen vallasta, Metoosta,  naisten asemasta elokuvissa ja myös omasta kehityksestään kaltaisekseen kirjoittavaksi ihmiseksi. Kylläpä hän tuulettaa raikkaasti Martin Scorsesea ja muitakin loukkaamattomina pidettyjä mestareita. Steven Spielbergin elokuvaa E.T. (1982) Anu Silfverberg käsittelee paljon, ensinnäkin siksi, että se on hänelle tärkeä, koska se on mennyt häneen niin syvälle, että siitä vaikuttaa tulleen osa hänen persoonallisuuttaan. Hänelle elokuva on muukalaistarinana poikkeuksellinen, koska se ei toistanut kuvauksia tarinoita maahan hyökkäävistä avaruuden hirviöistä.

• • •

Eihän E.T. -elokuvan roskakatoksesta rapistellen esiin tulleen olennon ollut tarkoituskaan kohdata ketään. Ihmisyys ei ollut sille tärkeää. Sitä kiinnostivat kasvit, sillä se oli botanisti. Olento näkee juuri lapset. Käy niin että lapsi yrittää pitää muukalaisen, kunnes ymmärtää, että olento tahtoo lähteä pois maasta. Todellinen rakkaus antaa tällaisessa tilanteessa toisen mennä.  Silfverberg näkee E.T. -elokuvassa heikoimpien (lasten ja pakenemiskyvyttömän muukalaisen) kapinan mahdollisuuden. Hän muistuttaa, miten elokuvaa on väheksytty ”sentimentaalisuuden” perusteella ja että Spielbergin on väitetty syyllistyneen lapsuuden viattomuuden ihannointiin. Tämän väitteen Silfverberg kääntää nurin sanomalla, että E. T.:n päähenkilöt joutuvat kaikki tavalla tai toisella menettämään viattomuutensa. Elliott-poika ja hänen Gertie-sisarensa (Drew Barrymore) tulevat tajuisiksi kuolevaisuudesta ja surusta.

• • •

Suojapuvuissaan häärivät aikuiset, jotka tahtoivat kytkeä E.T.:n johtoihin ja letkuihin menettävät vauhtinsa eräällä hetkellä ja laskevat suojaimensa Silfverbergin mukaan ”kuin hautajaisvieraat hattunsa kirkon ovella.” Hän pitää sitä hyvin spielbergiläisenä eleenä, surun kollektiivisena tunnistamisena. Silfverbergille se kuva sanoo, että aikuiset ovat suojautuneet ennen kaikkea omilta peloiltaan.  Käy hyvin järkeen, kun hän sanoo radikalisoituneensa E. T.:stä; ”Ilman tätä elokuvaa olisin tuskin yksitoistavuotiaana jakanut eläinoikeusliikkeen lentolehtisiä eduskuntatalosta poistuville kansanedustajille. Joka ikinen penni ja tunti jonka olen omistanut altavastaajan asialle, saattaa olla Steven Spielbergin ansiota.” Silfverberg ei jätä E.T. -elokuvan käsittelyä puhumiseksi vain omista tunteistaan.

• • •

Silfverberg näkee siinä mahdollisuuden puhua siitä mikä kaikki on mahdollista ja mikä ei. E.T.:n ystävä ei olisi voinut olla tyttö, sen hän tiesi vain jostain, toiston kautta oppimastaan. Kirjoittajalle, joka lapsena olisi tahtonut olla Tauno Palo, tämä on merkittävä asia. Se osoittaa, miten syvälle käyvä osa hänen persoonallisuuttaan elokuvat ja niiden sukupuolipresentaatiot hänelle ovat. Vaikka satunnaisesta lukijasta voisi tuntua liioittelulta puhua naisten ja miesten vallasta ja sen puutteesta niinkin paljon mitä Silfverberg tekee, niin hän ei kuitenkaan gettoudu pelkäksi Metoo -aktivistiksi. Se nyt vain on se juttu, joka on hänen käyttövoimansa näissä teksteissä.  Ajoittain hän tuulettaa raikkaasti Martin Scorsesea ja muitakin loukkaamattomina pidettyjä mestareita tavalla, joka on vain hauskaa, ja ansaittua, sillä se voi saada katsomaan heidän elokuviaan vähän tarkemmin.

• • •

 Jim Jarmuschin elokuva  Paterson (2016) sai Silfverbergin  harmistumaan, koska Adam Driverin esittämällä rakastettavalla runoilevalla bussikuskilla on  vastinparinaan mitä ilmeisimmin liian monesta taide-elokuvasta tuttu lapsinainen (Golshifteh Farahani), ohut hahmo, joka on päähenkilön muusa ja keijuvaimo, jonka funktio on odotella kotona miestään  ja oman lapsellisen muusikkoushaaveen toteutumista. Mutta Martin Scorsesen elokuva The Wolf  of Wall Street (2013) saa Silfverbergin pimahtamaan ja syystä. Hänelle ”Scorsesen elokuvat eivät lähtökohtaisesti ole kiinnostuneita naisista, ja hän kuvaa maailmaa, jota pyörittävät itsekkäät, röyhkeät, rahanjanoiset, pimeään luisuvat miehet. Se häntä kiehtoo ja sitä tarinaa hän on kertonut yhä uudestaan. Se on hänen elämäntehtävänsä.” Silfverberg pyytää niitä, joille hänen suhtautumisensa Scorsesen elokuvien tapaan esineellistää naisia on  turhaa hössötystä, ajattelemaan asiaa niin, että entä jos Scorsesen elokuvan naisruumiit korvattaisiin  miesruumiilla.

• • •

 Entä jos The Wolf  of Wall Streetin nimettömät huorat, tyttöystävät ja stripparit korvattaisiin yhtä anonyymeillä miehillä ja pojilla? Silfverberg ei tahdo kieltää mitään, vaan vain sanoa huomionsa: miltä se tuntuu. Sanoa, tarkastella, osoitella ja valittaa. On kyse näkemisen tavoista. Eivätkä hänen osoitteluiltaan säästy Lars von Trier tai Krztystof Kieślowskikaan. Hyvähän se vain on, kun pyhäinkuvia tomutetaan. Silfverberg muistuttaa toisin katsomisen eli tarjotun, oletetun narratiivin kyseenalaistamisen tai edes osoittamisen tärkeydestä – ja sen pitäisi kuulua elokuvakriitikoidenkin työkalupakkiin. Esseiksi en osaa hänen tekstejään kutsua, sillä muodollisesti hänen teksteistään ei helpolla löydä alun, keskiosan ja lopun sisältävän teoksen määritelmää. Hänen kirjoitustensa lukeminen on melkein kuin kirjoittajan ääneen puhuvan tajunnan kuuntelua. Silfverberg ei kirjoita tajunnanvirran dadaa. Hänen tekstinsä kyllä täyttävät subjektiivisen esseen määritelmän, jonka mukaan kyseessä on vapaamuotoinen kirjoitelma, jossa kirjoittajan mielipiteet ovat tärkeässä asemassa ja joka voi edetä yllättävienkin mielleyhtymien varassa.

• • •

Harmillisesti Silfverberg on halunnut pitää tekstikokoelmansa tajunnanvirtamaisen vapaasti etenevänä ilman jäsentelyä otsikoiden mukaan nimettyihin lukuihin. Harmi se on siksi, että nyt lukija joutuu tekemään sisällysluettelonkin itse, jos haluaa palata teoksen joihinkin oivaltavina pitäminään osiin. Sisällysluettelon ja hakemiston puutteesta huomauttaminen ei ole pikkumaista nillitystä, koska olisin iloinen, jos voisin suhteellisen vaivattomasti palata lukemaan kirjasta niitä osuuksia, joista pidin. Mutta silti pidin kirjasta paljon. Varmaankin luen sen  myös toiste.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty.

Teos, 2020.

242 s.