Kun keväällä ja kesällä 2019  Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta kertova 5-osainen amerikkalaissarja Chernobyl tuli saataville suoratoistokanava HBO Nordicilla, se synnytti välittömästi keskustelua laadukkaita sarjoja joko työkseen tai harrastuksekseen seuraavien ihmisten some-sivuilla. Joukossa oli niitäkin, jotka katsoivat, elleivät nyt kaikkea kerralla, mutta mahdollisimman monta jaksoa kuitenkin. Samantyyppistä keskustelua oli käyty jo kun The Handmaid’s Tale  – Orjattaresi-sarjan jaksot ilmaantuivat katsottaviksi. Molempien sarjojen katsojat, jotka olivat tai eivät olleet jossain määrin samoja ihmisiä puhuivat katsomiskokemuksistaan tiettyyn mittaan henkisen ja emotionaalisen kestävyyskokeen hengessä “ Vaikka koville ottikin, niin sainpas katsottua.”

• • •

Binge watching -tyyppisen eli useita jaksoja ja koko sarjan könttänä katsomista suosivan katselutavan yleistyttyä voi pohtia tällaisen kaiken samaan putkeen kerralla katsomisen  mielekkyyttä ja mahdollisia vaikutuksia draamojen, sarjojen ja elokuvien kulutukseen, koska juuri sitä katsomisesta on jo tullutkin: kulutusta. Englanninkielen “binge drinking” -ilmaisun, joka on tarkoittanut tuurijuoppoutta tahi ryyppyputkea, useamman perättäisen päivän tai viikon yhtämittaista humalassa pysymistä, muuntautuminen alkoholijuomien  nauttimisesta kertaluonteiseksi viihdetuotteiden suurkulutuseskapadiksi on hyvinkin järkeenkäypää, sillä  molemmilla kulutustapahtumilla tavoitellaan nautintoa.

• • •

Voi hyvällä syyllä olettaa, että putkikatsominen vapauttaa keskushermostossa dopamiineja. Se selittää katselun voimakkaat mielihyvää tuottavat vaikutukset ja jopa addiktoivuuden mitä nykyään koukuttavuudeksi nimitetään. Viihdealan uutislehti Varietyssä  maalikuussa 2017 julkaisun jutun mukaan 73 prosenttia amerikkalaisista on katsellut suosikkisarjaansa  kerralla kolme jaksoa tai enemmän. Keskimääräinen istunto kestää viisi tuntia ja voi sisältää kuusikin jaksoa. Viidessä tunnissa lentäisi vaikka Lontoosta Kairoon, mikä liikkumattomana pysytellessä  jo uhkaisi terveyttä ja verenkierron toimivuutta. Puhumattakaan sohvan, nojatuolin tai muun mööpelin viereen kasatusta karkki-, naksu- tai muusta vuoresta. En tuomitse tv-katselun yhteydessä tapahtuvaa ruokien, makeisten tai juomien kulutusta. Kiskokoon kukin niin paljon kuin henkilökohtainen napa kestää, mitä se minulle kuuluu. Television uhkasta elokuvalle on puhuttu niin kauan  kuin tv on ollut olemassa. Viime vuosina tuo uhka on muuttanut muotoaan, sillä samalla kun pitkän juonikaaren tv-sarjat ottivat yliotteen elokuvateatterielokuvista tapahtui kulttuurinen siirtymä.

• • •

Sarjat  ja niiden katsominen alkoi saada arvostusta enemmän  kuin elokuvat olivat saaneet pitkään aikaan. Tämä lienee jossain määrin yhteydessä siihen miten elokuvateatterielokuvien koetaan muuttuneen supersankarileffojen ja niiden loputtomilta vaikuttavien jatko-osien temmellyskentäksi.  Hyvin kirjoitettua draamaa arvostaneet aikuiskatsojat kaikkosivat elokuvateattereista palatakseen kotiin palkitsevina pitämiensä sarjojen, kuten House of Cardsin, The Wiren ja Mad Menin pariin. Varhainen alkusoitto tälle siirtymälle oli Peter Jacksonin ohjaaman Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogian (2001-2003) menestys. Muodoltaan onnistuneena teatterielokuvan ja tv-sarjan risteytyksenä se  totutti  kaikkia katsojia sarjamuotoisuuteen. Samalla kun sarjojen seuraaminen menetti stigmansa tyhjänpäiväisenä harrastuksena siitä tuli välttämätön edellytys pysymiselle mukana keskusteluissa.

• • •

Vanhan, analogisen television aikakaudella, jolloin sarjojen seuraaminen oli sidottua tiettyihin viikonpäiviin määrättyinä kellonaikoina tapahtuvaan katsomiseen sarjojen etenemistä pystyi seuraamaan työpaikan kahvituntien keskusteluista ja iltapäivälehtien lööpeistä. Olen pitkään epäillyt mantraa tv-sarjojen laadullisesta ylivoimasta elokuviin nähden, koska nähdäkseni pohjoismaiset nordic noir-sarjat, kuten Silta romahtivat ahneuteen. Kyllä siinäkin jylläsi silkka vähemmällä vaivalla toteuttamisen laki. Monet pohjoismaiset sarjat ylimääräisiltä tuntuvine jatkokausineen kävivät kovin toisteisiksi ja kliseisiksi. Siinä, että elokuvat ja sarjat hyödyntävät sterotyyppisiä tilanteita, juonia ja hahmoja ei ole sinällään mitään uutta, sillä  jo antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset näytelmäkirjailijat harrastivat niitä vapauttaakseen yleisön liiasta  pään vaivaamisesta.

• • •

Nykyisellä digitaalisella someaikakaudella kun jonkin Game of Thronesin voi ahmaista milloin huvittaa, on keskustelukin  siirtynyt nettiin. Tv-sarjojen jurakaudella, jolloin  suuret ikäluokat ja heidän vanhempansa katsoivat Peyton Placea tai Heikkiä ja Kaijaa se oli yhteisöllinen tapahtuma, jolla oli merkitystä luovaa arvoa, koska ennen tv-vastaanottimien yleistymistä kattamaan koko Suomea sarjan seuraamiseksi saatettiin lähteä kyläilemään televisionomistajiksi tiedettyjen naapurien tai sukulaisten luo mikä tietenkin lisäsi sosiaalista yhteenkuuluvuudentunnetta. Suoratoistopalveluiden aikana mitään sellaista ei tietenkään enää ole, mutta yhteenkuuluvudentunteet ovat monien muiden asioiden tavoin muuttaneet oleilemaan netin someryhmiin.

• • •

Elokuvateatterielokuvista ison budjetin tapahtumaelokuvat, Star Warsit, Avengers: Endgamet ja sellaiset pärjäävät aina, koska niiden markkinointi läpäisee kaiken mediatilan kattavasti. Huonompi kohtalo on tiedossa keskimääräisen hyville ja keskimääräisen tunnetuille draamaelokuville sikäli kuin niitä on varaa esittää elokuvateattereissa. Sarjojen kertakatsomisen  kulttuuri vaikuttaa jo nyt elokuvateatterielokuviin. Se näkyy kaikkialle yleistyneenä jatko-osien tehtailuna. Teatterit saattavat järjestää  elokuvasarjan maratonkatsomistapahtumia yhden viikonlopun tai viikon ajaksi. Molemmissa, niin elokuvissa kuin tv-sarjoissa pyritään entistä enemmän dramaturgiseen ja sisällölliseen koukuttavuuteen. Se tarkoittaa samantyyppisten, palkitseviksi koettujen tilanteiden ja hahmojen toistuvaa ja kasvavaa esiintymistä. Se kaikki sen tähden, jotta me saisimme dopamiiniannoksemme.