Dokumenttielokuvafestivaali Docpointin vuoden 2019 ohjelmistosta kauneimpiin ja aidosti taiteellisimpiin kuuluu latvialaisen Audrius Stonysin yhdessä Kristine Brieden kanssa ohjaama Bridges of Time. Festivaali kutsuu elokuvaa elokuvaesseeksi, mitä se onkin jos esseen määritelmänä pidetään juonellisuudesta piittaamatonta assosiatiivisena kuvakerrontana etenevää elokuvaa, joka voi kääntyä pohdinnaksi taidemuodosta itsestään eli elokuvasta ja sen perusteista. Stonysin tyyli on tuttua kolmen vuoden takaa, jolloin Docpoint esitti hänen elokuvansa Woman and the Glacier, jossa kuvattiin neuvostoaikaisella sääasemalla tiibetiläisellä ylängöllä, Kazakstanin, Kirgisian ja Kiinan rajaseudulla asuvan liettualaissyntyisen tutkijan Aušra Revutaiten elämää. Hän työskenteli tutkiakseen säätä ja dokumentoidakseen ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Woman and the Glacier oli Stonysille tyypilllisesti kuvan voimaan luottava dokumenttielokuva, joka ei alentunut kädestä pitäen selittämään asioita katsojalle kuin vähä-älyiselle.
• • •
Bridges of Time-elokuvassa on hyvin paljon samaa. Baltialaisena yhteistuotantona toteutettu elokuva on omistettu baltialaisille rautaesiripun takana taidetta tehneille elokuvantekijöille. Heidän töistään valikoituneiden näytteiden ihmisiä ja paikkoja Stonys vertaa siihen miltä kyseiset ihmiset ja paikat näyttävät ja kuulostavat nyt. Eräänlaisena mottona elokuvalle toimivat lavialaisen elokuvantekijän Herz Frankin sanat ja kuvat hänen tähdentäessään, että dokumenttielokuvassa me kuvaamme maata, aineellista (maallista) muistaessamme samalla, että yllämme on taivas (henkinen ja hengellinen). Maan kamaralla näkyy myös taivasta tarkkaileva observatorio. Eräs vanha dokumentaristi kertoo 1960-luvulla tekemästään elokuvasta: ”Tehtävämme oli tutkia ihmistä, kuka hän on ja miltä hänestä tuntuu.” ”Meillä oli työvälineet ja aikaa.” Lausumaa kuvittaa vanha mustavalkoinen kuva laiturilla ratkiriemukkaasti istuskelevista kalastajamiehiään odottelevista naisista. Se vaihtuu värikuvaan samasta ajan jo syömästä laiturista jolta naiset ovat kauan sitten kadonneet. Vain lokki tepastelee laiturin päässä.
• • •
Bridges of Time-elokuvalle on tyypillistä edetä kerronnassaan niin ripeästi, että hyvä kun mielleyhtymät ehtivät syntyä ja jo kuva vaihtuu seuraavaan, missä nähdään miesten totisia katseita palavaan taloon, latoon tai karjarakennukseen. Heijastuuko katseista kaipuu kadonneeseen elämänmuotoon jonka jäänteenä vanha talo poltetaan romuna pois uuden ajan tieltä? Seuraa siirtymä poltettavaan veneenraatoon. Se voi olla vaikka juhannuskokkona kun lapsetkin sitä katselevat. Kokon liepeillä loikoilee virolainen elokuvaohjaaja Mark Soosaar ja laulaa kehtolaulua, missä ”Uni tulee, uni tulee.” Kuvaan tulevat laulavat mummelit lentokonekuljetuksessa kuin kanat orrella. Soosaaren laulusta ja kuvista ymmärsin, että kehtolaulu on ajan silta. Sitä laulaa vanhempi lapselle, ja joskus myös vanhempi itselleen, lapsuudenaikaiselle itselleen. Kehtolaulun laulajassa ovat molemmat ajat: aikuisuus ja lapsuus. Samaa funktiota toteuttaa huivipäisten mummeleiden piirileikinomaisessa ympyrässä keinuen laulama kansanlaulu. Katson Stonysin elokuvaa milloin tahansa mieluummin kuin Terrence Malickin koreita aina vähän teennäisiä new age -tuotteita, koska Stonys antaa tilaa omille ajatuksillenikin. Soosaaren mukaan ” Mitään ikuista ei ole, vain muuttuvuus on pysyvää.”
• • •
Soosaaren mukaan hänen elokuvassaan” Kihnu naine (1973) oli sama juttu. Oli katoava maailma joka tilalle tuli uusi, joka vuorostaan korvautuu ajallaan uudella. Se on vain hyväksyttävä.” Stonys leikkaa mukaan joitain oletettavasti Soosaaren elokuvasta kuvia, joista ällistyttävimmässä näkyy lehmiä laiduntamassa merestä nousevalla hiekkasärkällä kuin autiomaasta kohoavana kangastuksena. Soosaaren mukaan ”On mahdotonta tehdä elokuvia tuleville sukupolville, koska emmehän me tiedä, mikä heitä kiinnostaa tai miten he ajattelevat. 100 vuoden päästä elävien ihmisten elämää emme voi tietää.” ”Taidetta on aina tehty omille aikalaisille.” ”Vain omaa itseä vaivaavista ajatuksista ja tunteista voi puhua sekä omalle yhteisölle, oman ajan maailmalle tärkeistä asioista voi puhua.” Tällä tavalla ajan silta ei ulotu tulevaisuuteen. Kuvillaan elokuva sanoo, että omassa nykyhetkessämme me olemme kuin lapsia, joille vain kotipihan tapahtumat ovat merkityksellisiä. ”Absoluuttista dokumenttielokuvaa ei olemassa sen enempää kuin absoluuttista valoa tai pimeyttäkään.”
• • •
Stonysin elokuvassa on sellaista haurautta, joka ei tyhjennä merkityksiään heti. Yli 80-vuotias elokuvaohjaaja Andres Sööt katsahtaa intensiivisesti suoraan kameraan kuin hätkähtäen mitä kamera on tallentanut ja mihin se hänetkin vielä rinnastaa. Voi ajatella, että elokuvakamera on portaali jonka kautta pääsee ajan sillalle. Tätä Stonys toistaa turhankin monta kertaa. ”Tämä hetki säilyy ikuisesti” on lause, jonka useimmin kuulee diktatuureissa tai nuorten suusta, mikä on loogista koska he elävät nykyhetken diktatuurissa, missä vain oma nykyhetki on tärkeää ja kaikki on sille alisteista. Sööt puhuu omenapuiden istuttamisesta hiekkaan, joka tuntui aikanaan turhalta, mutta niinpä ne vain lähtivät kasvamaan. Ihminen askaroi kaikenlaisen turhalta näyttävän parissa ja saattaa onnistuakin. Mustavalkoisissa kuvissa näkyy neuvosto-Viron aikana omenantaimien istutusta, mutta nykyään puut kukoistavat vapaassa Virossa.
• • •
Sööt tepsuttelee nuoruutensa aikaisten juhannusjuhlien rantaniityllä, jonka muistaa täyttyneen puheliaista ihmisistä. Nykyhetkessä on vain syysaamun udussa leviävän niityn autius. Ihmisessä itsessään aukeaa ajan silta menneeseen hänen nähdessään historian ja nykyhetken edessään kuin toistensa läpi kuultavina kuvina. Elokuvakamera on kaukoputki, jolla katsellaan tulevaisuuteen, meihin. Ihmisellä, elokuvantekijällä on järkkymätön usko omaan nerokkuuteensa: ”Tulen viemään mukanani monia upeita toteuttamattomia ideoita hautaan.” ” Kukaan ei pysty toteuttamaan niitä samoin kuin minä olisin tehnyt.” Toinen elokuvantekijä kyselee kurkien lentäessä puusta kaislikkoon, onko elokuvanteolla merkitystä? Onko millään? Onko sillä merkitystä, että kasvattaa puita?Kun tekemiseensä, oli se mitä vain antautuu täydesti, silloin se tuntuu tärkeältä.
Bridges of Time
Ohjaus: Audrius Stonys ja Kristina Briede.
Kesto: 1 h 20 min.
Esitys: Docpoint-festivaalilla la 2.2. 2019 Kiasma-teatterissa klo 15.30.
