ElokuvaohjaajaYorgos Lanthimosin elokuvissa voi tapahtua mitä vain, siitä on oiva osoitus myös hänen uusin elokuvansa The Favourite. Se muokkaa 1700-luvun alussa eläneen Englannin ja Skotlannin, myöhemmin myös Irlannin kuningattaren Annan, viimeisen Stuart-sukuisen monarkin tarinasta säälimättömän kolmiodraaman kolmen vallasnaisen keskinäisistä rakkauksista ja valtataisteluista. Leffa on hyvinkin mieltä kiihottavaa katsottavaa. Aikakausi, jota on helppo pitää eleganssin ja hienostuneisuuden perikuvana päätyykin kaikenlaisen karkeuden ja riettauden näyttämöksi. Elokuva nostaa esiin eniten tv-sarjoissa nähdyn oivan brittinäyttelijän. Meillä nähdystä rikossarja Broadchurchistä tutuksi tullut Olivia Colman esittää elokuvassa kuningatar Annan fiktiivistä versiota. Todellisuudessa Anna, joka hallitsi vuosina 1702- 1717 synnytti ainakin 17 lasta, jotka kaikki menehtyivät. Elokuvan nykyhetkessä hänestä on tullut pulska jahkailija, jonka jäseniä jäytää kihti, minkä takia hänen on liikuttava palatsissaan pyörätuolilla.
• • •
Kuningatar tapaa heittäytyä ajoittaisiin bulimian puuskiin, jotka taudille tyypillisesti päättyvät roiskuviin oksennuskohtauksiin. Kuningatarta kiinnostaa myös lellitellä 17 lemmikkikaniaan, jotka hän on hankkinut ja nimennyt kuolleiden lastensa korvikkeiksi. Kuningatarta ei juurikaan huvita huolehtia valtion asioista ja politiikasta. Hän jättää ne lähimpänä ystävänään pitämänsä seuranaisen, Marlborough’n herttuattaren, lady Sarah Churchillin (Rachel Weisz) huoleksi. Sarahilla on paljon omia ajatuksia siitä millainen Englannin tulevaisuuden pitäisi olla ja etenkin siitä millä tavoin Englannin pitäisi käydä sotaa Ranskaa vastaan. Sodan johdossa on Sarahin aviomies Marlborough’n herttua.
• • •
Sarah käyttää vaikutusvaltaansa täysimääräisesti. Hovin miehet jäävät tässä asetelmassa hyödyttömiksi koristeiksi, joiden pääasiallinen tehtävä on kilpailuttaa lemmikkiankkojaan ja juoksuttaa toisilleen viestejä kuningattaren tai Lady Sarahin komennoista. Vaikka lady Sarahin ja kuningatar Annan ystävyyssuhteessa on paljon ironisia valtapelejä, niin pohjimmiltaan se on rakkaussuhde. Se joutuu koetukselle, kun hoviin saapuu lady Sarahin kaukainen sukulainen, asemastaan suistuneen aatelisperheen jäsen neiti Abigail Hill (Emma Stone). Sävyisä ja kohtelias Abigail havaitsee välittömästi, miten hänellä olisi mahdollisuuksia kohota niin asemansa kuin varallisuutensa puolesta hovin eliittiin. Aluksi keittiöpiikana käväissyt Abigail nousee Sarahin ja Annan suosioon tietämyksellään luonnonyrttien parantavasta voimasta, mistä on apua sairastelevaiselle Anna-kuningattarelle. Sarahin suosion Abigail voittaa veitsenterävällä älyllään.
• • •
Elokuva on ikään kuin samassa juonessa katsojan kanssa katselemassa toisiaan kappaleiksi repiviä ylhäisön rouvia. Yhden voiton jälkeen Abigail etenee johdonmukaisesti kuningattaren kimppuun. Näiden kolmen naisen pyöriminen toistensa ympärillä on kuin mutkikkaiden muotosäännösten hallitsemaa tanssia, jossa pieninkin epäröinti tai horjahdus voi suistaa osallisen nöyryyttävästi kumoon. Anna, Abigail ja Sarah vuoroin liittoutuvat tai etääntyvät toisistaan. Lanthimos tiettävästi etsi elokuvaansa screwball-komedioiden konekivääridialogien tahtia, minkä kyllä huomaa. Lanthimosin säälimätön katse ja suorastaan pilkallisen muodollinen karuus tekevät hänestä Peter Greenawayn hengenheimolaisen, sillä jos The Favourite jotain Greenawayn elokuvista muistuttaa, niin vuoden 1982 Piirtäjän sopimusta. Barokkiajan pukudraamana molemmissa, niin Piirtäjän sopimuksessa kuin The Favourite-elokuvassa on samaa viileää huvittuneisuutta ihmistensä pyristelystä kohtaloaan vastaan. Jos Lanthimosin elokuvalle tahtoo etsiä elokuvallisia suuntimapisteitä, niin Greenawayn lisäksi sellaisiksi kelpaavat yhtä hyvin Stanley Kubrickin Barry Lyndon(1975), joka jakaa The Favouriten kanssa taidokkaan luonnon- ja kynttilänvalonkäytön sekä Joseph L. Mankiewiczin Kaikki Eevasta (1950) ja Stephen Frearsin Valheet ja viettelijät (1988).
• • •
Mankiewiczin ja Frearsin elokuvien keskiössä olivat taidokkaita juonia punovat naiset, joiden aggressioiden taistelukenttänä ovat sosiaaliset yhteisöt ja aseena ihmisen maine. Lanthimos ei ole uusi Greenaway, Kubrick tai yksikään edellä mainituista elokuvaohjaajista, vaan ihan omanlaisensa. Lanthimosille ominaista on kääntää miesten ja naisten asemat elokuvassa nurin; Siinä missä useimpien muiden elokuvien pääosissa ovat miehet ja naiset pidetään koristeina taustalla, niin The Favouritessa asiaon päinvastoin. Asetelmien kääntäminen ulottuu näyttelijöiden ulkoiseen olemukseen saakka. Tässä miehet ovat naurettavasti pyntättyjä, ylenpalttisen meikattuja ja heillä on murhaavan isot peruukit, kun taas naisilla on omat luonnolliset hiuksensa ja vain vähän meikkiä. The Favouriten kuvissa näkyy, että kameraa on haluttu liikutella mahdollisimman vapaasti. Monissa kuvissa kuvaajalla on ollut käytössään 180-asteisen kuvakulman tuottava ns. kalansilmälinssi.
• • •
Kalansilmälinssin käyttö lisää sopivin osin elokuvan hysteeristä tunnelmaa, sillä laaja-asteinen kuvakulma saa loputtomalta tuntuvan palatsin yksittäiset huoneet tuntumaan taistelukentän kokoisilta tiloilta, jotka kutistavat yksilöt mitättömän kokoisiksi. Katsojaa pitää jatkuvassa varuillaanolon tilassa kuvien tietty oikullisuus, eli kuvat ja dialogi saattavat olla hilpeästi epäsynkassa. Pukudraamanakin The Favourite kääntää perinteet nurin: Lanthimos antoi puvustaja- pukusuunnittelijalleen Sandy Powellille vapauden tehdä materiaalien ja värien kanssa mitä mielii, kunhan se tukee itse elokuvaa.
• • •
Väreillä on selkeä asteikko; valtaa käyttävät naiset, kuningatar ja hänen suosikkinsa pukeutuvat mustaan ja valkoiseen. Politiikassa toistensa kimpussa riehuvat aatelismiehet, toryt ovat punaisissa kun taas whigit ovat sinisissä. Pukujen materiaalit voivat vaihdella farkkukankaasta nahkaan sen mukaan mikä parhaalta näyttää. The Favouriten musiikkina kuullaan epookkiin sopivasti mm. paljon Englantiin asettuneen saksalaissyntyisen säveltäjän Georg Friedrich Händelin musiikkia, osia B-duuri Concerto Grosson op. 6 No 7:stä, Antonio Vivaldia ja brittisäveltäjä Henry Purcellin kappaleita, joiden seassa kajahtaa modernina äänenä ranskalaisen kokeellista musiikkia säveltäneen Luc Ferrerin teos Didascalies, jota kuullaan erityisesti kuningatar Annan kihtikohtausten aikana. Ferrerin musiikin ahdistunut tunnelma sopii kihtikohtausten aikaiseen brittihovissa vallinneeseen synkeään sisäänpäinkääntyneisyyteen. Elokuva luo kuvan hovista ja maailmasta, jossa vain kieroin ja verenhimoisin menestyy, mutta paradoksaalisen tuntuisesti menestyksen viimekätinen edellytys on luottamus.
• • •
Elokuvan päätös on äärimmäisen johdonmukainen. Suosikkijärjestelmä tuottaa aina vain lisää uusia suosikkeja kuin holtittomasti lisääntyviä kaneja. Jokainen suosikki ottaa itselleen oman suosikin, joka ottaa myös oman suosikin ja niin edelleen loputtomiin, kunnes järjestelmän on pakko romahtaa mahdottomuuteensa. Vaikka Lanthimosin elokuvaa olisi houkutus lukea sekä feministisenä allegoriana voimaantuneiden naisten valtataistelusta että myös metaforana poliittisen taistelun taantumisesta palatsijuonitteluiden tasolle, niin The Favouriten kaltaista itseensä selvästi ihastunutta pikku viihdeherkkua on turha panna kantamaan erityistä vertauskuvallisuuden painoa.
The Favourite
Ohjaus: Yorgos Lanthimos.
Pääosissa: Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz, Nicholas Hoult.
Kesto: 2 tuntia.
Ikäraja: 16.
