Jos menneisyys on prologi, niin muistellaanpa vähän sitä mitä Michael Moore kertoi meille 15 vuotta sitten. Vuoden 2004 elokuva Fahrenheit 9/11 alkoi kuvilla George W. Bushin virkaan astuvasta hallinnosta.  Kuvat riemuaan hädin tuskin pidättelevistä puolustusministeri Donald Rumsfeldista, oikeusministeri John Ashcroftista, ulkoministeri Colin Powellista ja kampaansa syljellä kostuttavasta varapuolustusministeri Paul Wolfowitzistä tuntuvat nyt jo kaukaisilta muistoilta menneisyydestä. Vuoden 2004 elokuvan sananmukaisesti musta hetki on kuva pimennetystä valkokankaasta, jonka aikana kuullaan kaksoistorneihin iskeytyvien lentokoneiden ääni ja Moore vääntää surumusiikkina soimaan Arvo Pärtin Cantus in Memory of Benjamin Britten-teoksen kuin sen merkkinä, että WTC-isku nosti Bushin hallinnon vallan Yhdysvalloissa ennennäkemättömän suureksi, kuin suruhunnun Amerikan ylle. Tämän Moore yhdisti elokuvassaan Bushin valtaannousuun, Al Goren häviöön ja Floridan ääntenlaskuskandaaliin.  Nyt vuonna 2019 Michael Moore tekee muutettavat muuttaen samaa kuin 15 vuotta sittenkin.

• • •

Uudessa elokuvassaan Moore kysyy retorisen kysymyksen: Oliko Hillary Clintonin presidentinvaalikampanjan optimismi ja varmuus siitä, että Donald Trump nyt ei ainakaan voita, oliko se kaikki vain unta? Moore alleviivaa retorista pointtiaan marssittamalla esiin joukon politiikan amerikkalaisia asiantuntijoita naureskelemaan pelkälle ajatukselle Donald Trumpista presidenttinä. Sen perään Moore liittää potpurin siltä vuoden 2016 marraskuun 9:ltä päivältä, jona Trumpin vaalivoitto kävi selväksi ja totuus kirkastui painajaismaisen hitaasti niin demokraateille kuin republikaaneillekin. Aivan oikein Moore huomaa Trumpin yllättävän voiton selvittyä voittajan läheisineen ja esikuntineen näyttäneen lähinnä epätoivoisilta ja kauhistuneilta. Koska kyseessä on Michael Mooren elokuva, niin hän ei malta olla muistuttamatta, että hänhän ennusti Trumpin voiton aikoja sitten.  Kuvassa näkyvän Empire State Buildingin, jonka päälle on heijastettu trikoloriväritetty kokokuva Trumpista Moore heittää väliotsikkomaisena huomautuksenaan vielä yhden retorisen kysymyksen lisää: ”Kuinka helvetissä näin pääsi käymään?”

• • •

Moore käy etsimään vastauksia todennäköisistä ja epätodennäköisistä suunnista. Syyllisiksi saadaan vaikka ketkä poplaulaja Gwen Stefanista presidentti Barack Obamaan. Osana Docpoint-elokuvafestivaalin ohjelmisto nähtävä Fahrenheit 11/9 on Moorelle tuttuun tyyliin miltei kokonaan arkistolähteistä ja videoklipeistä koottu teos. Hänen huolenaiheensa ja varoittelunsa on oikeutettua, mutta raivoaminen on väsynyttä ja hampaatonta, koska mikään ei ole uutta, kaikki on tiedossa jo. Hän ei ole journalisti, eikä dokumentaristi vaan propagandisti. Hän dissaa koko demokraattipuolueen, lyttää Obaman, The New York Timesin ja Hilary Clintonin elokuvassa, jossa Moore itkee sitä että media ei huomaa ketään muuta kuin Trumpin ja samalla Fahrenheit 11/9 keskittyy kaikkein eniten juuri Donald Trumpiin. Moore kertoo yleisölleen vain sitä mitä se tahtoo kuullakin eli saarnaa jo valmiiksi kääntyneille.Hillary Clintonia Moore morkkaa useammin kuin yhden kerran ylimielisyydestä keskilännen teollisuuskaupunkien työväenluokkaista valkoista väestöä kohtaan. 77-vuotiasta Bernie Sandersia Moore palvoo vieläkin.

• • •

Moore heiluttelee Hitler-korttia turhankin innokkaasti. Trumpin kannattajien leimaaminen natseiksi ja Hitlerin puheen ymppääminen Trumpin suuhun on helppoa, halpamaista ja tehokasta. Väsymättömästi Moore rinnastaa Meksikon rajalla vanhemmistaan erotetut maahanmuuttajalapset keskitysleirivankeihin. Tapa jolla Moore rinnastaa holokaustin ja Trumpin hallinnon koituu vielä Mooren itsensä tappioksi. Pohjimmiltaan se halventaa keskitysleirien uhrien muistoa.  Moore on ottanut ensisijaiseksi tehtäväkseen provosoida piittaamatta siitä, onko provokaatio älykäs, totuudenmukainen tai hauska. Vähät siitä, tekeekö provokaatio oikeutta, kunhan se ärsyttää niin se riittää. Moore on etsinyt ja saanut elokuvaansa apokalyptisiä tuhoja ennakoivan sävyn. Lauseella ”Hyvät naiset ja herrat, Yhdysvaltain viimeinen presidentti” Moore ennakoi Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen häviötä ja sortumista Donald Trumpin synnyttämiin poliittisiin erimielisyyksiin ja katastrofaalisen suureen kurjuuteen. Niitä ennen Trump heimolaisineen sekä demokraattinen puolue ja mediaeliitti ovat Mooren mukaan jo tuhonneet demokratian.

• • •

Parasta, vahvinta ja dokumentaarisesti kestävintä antia Fahrenheit 11/9 -elokuvassa on  osuus, jossa Moore palaa entiseen kotikaupunkiinsa Flintiin. Siellä hän ottaa kohteekseen Michiganin osavaltion kuvernööri Rick Snyderin, jonka suuryrityksiä suosivaa politiikkaa Moore pitää syynä vanhan kotikaupunkinsa Flintin juomaveden pilaantumiseen myrkylliseksi. Vesiskandaalin vaiheita jäljittäessään Moore on parhaimmillaan, koska hänellä on omia tunteitaan sitouttava kohde ja kyky jäsentää pienen mittakaavan ongelma sellaiseksi, että sen pystyy kertomaan osana yhtä elokuvaa. Juomaveden myrkyttyminen lyijyllä ja kuvernööri Snyder ovat Moorelle vertauskuvia Trump-tyylisestä hallintotavasta, joka tulee myrkyttämään Yhdysvallat, ellei Trumpia äänestetä pois virasta.Mooren uuden elokuvan heikkous on sen päämäärättömyydessä: Se viskelee villisti herjoja Trumpin suuntaan siinä toivossa, että jokin niistä osuisi. Yksikään niistä ei osu napakymppiin eikä upota kohdettaan. Niin kovasti kuin Moore haluaisikin kaataa Donald Trumpin, hänellä ei riitä siihen voimaa, ammuksia, tähtäintä ja kärsivällisyyttä.

 

Fahrenheit 11/9 näytetään Helsingissä Docpoint-festivaalilla perjantaina 1.2. Savoy-teatterissa klo 19.15. Elokuvaa ei tuoda ensi-iltalevitykseen elokuvateattereihin, vaan se levitetään suoratoistona huhtikuun alussa.

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone