Marseillesta kotoisin oleva ranskalainen elokuvaohjaaja-käsikirjoittaja Robert Guédiguian on ohjannut vuodesta 1981 lähtien hyvinkin parikymmentä elokuvaa. Hänen tyylilajinsa on realismi ja hänen ympäristönsä antaa hänelle loputtomasti elokuvien aiheita. Hänen melkein kaikkien elokuviensa ihmiset ovat Marseillen liepeillä eläviä työläisiä tai jotenkin muuten ns. pieniksi ihmisiksi luokiteltavia vähällä toimeentulevia ihmisiä. Useimmiten näiden ihmisten esittäjiksi Guédiguianin elokuvissa ovat päätyneet samat näyttelijät. Hänen elokuviaan voi katsoa melkein kuin dokumenttina muutamien ranskalaisnäyttelijöiden kehityksestä ja ikääntymisestä.  Nämä näyttelijät ovat olleet niin usein Guédiguianin elokuvissa töissä että ovat jo oppineet tuntemaan toisensa persoonina ja näyttelijöinä. Sen huomaa kyllä elokuvistakin. Suomeen hänen elokuviaan on tuotu harvakseltaan.  Parhaimmissa niistä voimallisesti tunnettuun ihmisystävällisyyteen yhdistyy häivähdyksiä neorealismin perinteestä. Tässä Guédiguianin uusimmassa elokuvassa on kyse kolmen aikuisen sisaruksen tapaamisesta pitkän ajan jälkeen vanhassa kotikylässä, koska heidän isänsä infarktin jälkeen on tehtävä pesänjako.

• • •

 Elokuvassa on nähtävissä sukupolvien luokkaretket. Päähenkilöiden proletaarivanhemmat ovat eläneet elämän, jossa tärkeitä olivat yhteisöllisyys ja yhteishenki, koska ne olivat osa pärjäämistä vähävaraisessa elämässä. Siitä on jäljellä muistoja kylän yhteisistä joulujuhlista ja valokuvia yhdessä vietetystä ajasta. Elokuvan päähenkilöistä kaksi on päässyt kokemaan sosiaalisen nousun. Ariane Ascariden esittämä naispäähenkilö Angèle on lähtenyt Pariisin ja menestynyt elokuva- ja teatterinäyttelijänä. Hänen suhdettaan perheensä miehiin ja kotikylään rasittaa kylässä vuosia aiemmin tapahtunut oman tyttären hukkumiskuolema. Pojista vanhin, Jean-Pierre Darroussinin esittämä Joseph on päässyt kouluttautumaan ja muuttunut sietämättömäksi besserwisseriksi, jolla on elämässään hyvää enemmän kuin monella muulla. Nuorta kihlattuaan Bérangérea (Anaïs Demoustier) hän esittelee ylpeänä muille. Joseph ymmärtää vanhan kotikylänsä olevan väistämättömän muutoksen edessä ja näkee siinäkin pelkkiä uhkia.

• • •

Hiljalleen autioituvaan kotikylään Joseph ei toivo uusia asukkaita, elleivät he ole saman sortin vasemmistolaisia kuin hän itse. Keskiluokka ja muut hyvin toimeentulevat pysykööt kaukana, koska raha pilaa aina kaiken. Kaikkea tätä hän paasaa myöntämättä olevansa itsekin osa hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa. Kymmenen vuoden esimiesaseman jälkeen irtisanottu mies ulkoistaa omat synkät tunnelmansa koko maailmaa koskeviksi siitä huolimatta, että on saanut ilmeisen rahakkaan eropaketin vanhasta työstään. Puheidensa mukaan Joseph samastui tehdastyöläisiin ymmärtääkseen, millaista proletariaatin elämä on ja voidakseen ryhtyä lakkokenraaliksi. Vasta myöhemmin hän tajusi, että työläisyys on useimmille ihmisille pakko, eikä lifestyle -valinta. Perheen pojista nuorin, Armand (Gérard Meylan) on pitänyt huolta vanhenevasta isästä ja jatkanut hänen työtään pikkuruisessa Mangetout-kalaravintolassa. Armand toivoisi kaiken jatkuvan kuten ennenkin. Kylä on ollut elokuvan päähenkilöiden menneisyydessä, heidän vanhempiensa keski-iän aikana täydesti elävä yhteisö. Nyt se on muuttotappioseutua, jossa ihmiset myyvät rantatalonsa ja -tonttinsa tai vain luovuttavat ja lähtevät, jos vuokranantaja kolminkertaistaa vuokran, kuten elokuvan eräälle pariskunnalle käy. He olivat uskoneet vanhan vuokranantajan vakuutteluihin elinikäisestä asumismahdollisuudesta, mutta vanhan vuokraisännän kuoltua tämän lapset kävivät ahneiksi.

• • •

Kylä on joutumassa ja on jo joutunutkin sen kehityksen kouriin, missä kiinteistökeinottelijat iskevät aliarvostetun seudun kiinteistöihin ja tontteihin myydäkseen ne hyvällä hinnalla gryndereille, joille seudun historialla, luonnolla tai kauneudella on merkitystä vain jos niillä voi rahastaa. Guédiguian tuo elokuviinsa vahvasti tunnetta, muttei koskaan ylilyöntejä. Hän tekee elokuvia ihmisistä joille ei voi toivoa muuta kuin hyvää. Leffasta muodostuu päähenkilöidensä aikuisella iällä tapahtuva kasvukertomus. Elokuvassa vilahtaa vanhoja mustavalkokuvia päähenkilöiden omien vanhempien voimien päivistä menneinä aikoina. Päähenkilöt tajuavat sanattomasti päätyvänsä itse vielä joskus omien jälkeläistensä muistoihin vanhoina valokuvina. Arvokasta elokuvassa on perspektiivi jonka se antaa ihmisen ikuiseksi luulemaan elämään. Guédiguian toistaa elokuvissaan ajatusta kaiken muuttumisesta, vaikka kuinka toivoisimme itsellemme hyvien asioiden pysyvän ikuisesti. Silti hän on istuttanut elokuvaansa merkin kylän uuden elämän mahdollisuudesta.

• • •

Se, että  Guédiguian tekee elokuviaan aina samoilla Marseillen tienoilla ja samojen näyttelijöiden kanssa tulee tässä elokuvassa rikkaasti palkituksi, sillä hänen näyttelijänsä vaikuttavat aidosti yhdessä  kasvaneilta ihmisiltä. Kuin varmemmaksi vakuudeksi Guédiguian tuo Talo meren rannalla -elokuvaan katkelman vuoden 1985 Ki lo sa-elokuvastaan, jossa sama kolmikko toikkaroi samassa Marseillen lähiympäristössä. Uudessa elokuvassa vanhan elokuvan katkelma esittää muistoa tai takaumaa yhteisestä menneisyydestä ja toimii sellaisena loistavasti. Se toimii myös ohjaajan omien elokuvien ja hänen elämäntyönsä sulkeumana. Kuvauspaikkana toiminut Calanque de Mejeanin kylä Marseillen lähettyvillä on oikeasti olemassa ja siellä on elokuvassa nähdyn kaltainen Mangetout-niminen pikku ravintolakin. Guédiguianin elokuvia on haluttu verrata Aki Kaurismäen työläiselokuviin.  Ohjaajien erot tulevat näkökulmista; Kaurismäki tekee elokuvistaan menetetyn ihanne-Suomen satumaisia kuvia, Kaurismäki on nostalgiassaan vihaisen surullinen, mutta Guédiguian taas realismissaan lämpimästi tulevaisuudenuskoinen. Surun ja lämmön väliltä valitsisin lämmön.

Talo meren rannalla

Ohjaus ja käsikirjoitus: Robert Guédiguian.

Pääosissa: Ariane Ascaride, Jean Pierre Darroussin, Gérard Meylan, Yann Trégouët, Anaïs Demoustier.

Kuvaus: Pierre Milon.

Kesto: 1 h 47 min.

Ikäraja: 7.

 

 

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone