Ei uskoisi, miten paljon hauskuutta pystyy saamaan yhdestä ihmiskunnan historian verisimmistä diktatuureista ja sen johtajan kuolemasta. Mutta niitäkin riemastuttavammaksi nousee suuren johtajan, generalissimus Josif Stalinin (Adrian McLoughlin) kuoleman jälkeinen hännystelijöiden kulissientakainen juonittelu. Ranskalaissarjakuvaan pohjautuva farssi alkaa Moskovassa esitetystä ja radioidusta konsertista, jossa soineeseen W. A. Mozartin 23. sinfonian esitykseen isä aurinkoinen on niin ihastunut, että pirauttaa radiojohtajalle pyytäen konsertin levytystä itselleen. Radiojohtaja Andrejev (Paddy Considine), joka pelästyy hiusrajaansa kihonnutta hikeä myöten, on suistua epätoivoon, koska konsertista ei ole olemassa tallennetta. Hänen hätäratkaisunsa on pakottaa sekä orkesteri että jo poistumassa ollut yleisö takaisin konserttisaliin uusintaesitykseen levytystä varten.

• • •

Suurin osa elokuvan kuvaamista asioista on totta, mutta ei välttämättä aivan kirjaimellisesti.  Konserttitaltiointia ei tiettävästi tapahtunut juuri ennen Stalinin kuolemaa, mutta senkaltaisia asioita tapahtui eri aikoina eri puolilla sosialististen neuvostotasavaltojen liittoa. Elokuvassa ollut konserttipianisti Maria Judinan (Olga Kurylenko) hahmo on nimeltään ja joiltain elämänvaiheiltaan todellinen, olemassa ollut ihminen. Mutta loiko pianisti jotain, mikä osoittautui diktaattorille kohtalokkaaksi, se on kyseenalaista. Hänen hahmonsa on elokuvassa kuvittamassa sitä seikkaa, että Stalinin Neuvostoliitossa älymystö ja muut koulutetut ihmiset olivat erityisen vainon kohteena. Toinen vastaava vertauskuva on vitsi siitä, miten massiivisen aivoverenvuotokohtauksen saaneelle kuolemaa tekevälle Stalinille ei saada hänen datshalleen ajoissa lääkäriä, koska kaikki pätevät lääkärit on joko raahattu gulagiin tai ammuttu. Vitsi on liian uskottava naurattaakseen paljoa.

• • •

Elokuvan päähenkilöt ovat silloisen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean  johtohenkilöitä. Heitä on puolen tusinaa toinen toistaan vallanhimoisempaa itsekeskeistä tolvanaa tai raakimusta, jotka nauttivat voidessaan leikkiä ruoalla kuin kakarat tai kertoa kuvottavan vertatihkuvia tarinoita päämiehensä huvitukseksi.

Brittinäyttelijä ja koomikko Michael Palin on saanut osakseen esittää yksityiselämänsä ja itsekunnioituksensa stalinismille uhrannutta, ulkoministerinäkin toiminutta Vjatšeslav Molotovia. Amerikkalaisnäyttelijä Steve Buscemi esittää Moskovan paikallista hössöttävää puoluepamppua Nikita Hruštšovia, joka tilanteen niin vaatiessa muuntautuu hekottelijasta palkkamurhaajan armottomuudella toimivaksi poliitikoksi.  Hänen pelokkaasta epätoivostaan kertoo se, että aina suurta johtajaa tavattuaan hän antaa vaimonsa kirjata muistiin kaikki kertomansa vitsit, jotta hänellä olisi todistusaineistoa siitä, mitä hän on sanonut.

• • •

Andrea Riseboroughlla on hieno rooli Stalinin Svetlana-tyttärenä, jonka elämän mielenkiintoisimmat ajat tapahtuvat elokuvan ajankohtaa myöhemmin. Leffan hitain vitsi on Jeffrey Tamborin asiaan kuuluvan kömpelysmäisesti esittämä Grigori Malenkov, Stalinin kakkosmies ja nimellisesti neuvostovaltion johtaja, jota kukaan ei tahdo ottaa oikein tosissaan.

Brittiläisen teatterin arvostettu näyttelijä Simon Russell Beale on saanut mehukkaan roolin Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin johtajana. Bealen esittämä Lavrenti Berija on leffassa yrmeä pahuuden ruumiillistuma, joka tepastelee tärkeänä kanniskellen päivittäisiä ammuttavaksi määrättävien listoja niihin vielä jonkun onnettoman nimen viime hetkellä lisäten.

• • •

Jotta koko Stalinin kauden hulluuksilla ilakointi ei jäisi pelkästään brittikirjoittajien huviksi ja ansioksi, niin muistettakoon, että mielipuolisimman vision Stalinin loppukauden Neuvostoliitosta tarjosi venäläisten itsensä tekemä elokuva jo 20 vuotta sitten, sillä Aleksei Germanin ohjaama Hrustaljov, autoni! -elokuva on kuva Neuvostoliitosta ja sen tilasta niinä päivinä maaliskuussa 1953, kun Stalin oli jo kuollut, eikä koko neuvostokansa vielä tiennyt sitä. Vain villejä huhuja oli liikkeellä.

Germanin mustavalkoisesta elokuvasta puuttuivat värit, eikä sen kuvaamaa maailmaa pehmennetty musiikilla. Germanin elokuva jätti kuin uhmakkaasti noudattamatta helpoimpia elokuvakerronnan malleja. Elokuvansa äänimaailman German teki tarkoituksellisesti läikehtiväksi siten, että ihmisten puheesta vain muutamat repliikit nousevat esiin kuin kuumeisen ihmisen tajunnan hädissään esiin nostamat kuulokuvamaiset muistot.  Germanin elokuva käyttää tiettävästi joitain osia Joseph Brodskyn tekstistä Puolitoista huonetta esseevalikoimasta Ei oikein ihminenkään.

• • •

Vähän ennen ja jälkeenkin Stalinin kuoleman Neuvostoliiton julkista elämää oli hallinnut lääkärien salaliittona tunnettu jupakka. Se oli kuvitteellinen juutalaisten lääkärien salajuoni Stalinin murhaamiseksi. Salaliiton, vaikka kuvitteellisenkin, paljastaminen antoi stalinistisessa Neuvostoliitossa mahdollisuuden käynnistää uudet poliittiset vainot. Stalinin aikana Neuvostoliitossa oli raivonnut useita terrorikausia, poliittisia vainoja ja puhdistuksia, joten öisistä pidätyksistä, näytösoikeudenkäynneistä, gulagiin karkottamisista, epähenkilöiksi julistamisista, epäluulon syövyttämistä perhe- ja työsuhteista oli tullut normaali käytäntö. Neuvostopropaganda ylisti vanhempiaan poliittisista rikoksista, so. ”vääristä” ajatuksista ja mielipiteistä ilmiantavia lapsia. Kaikki tämä väreilee Hrustaljov, autoni-elokuvan tunnelmassa kuin matalalla kumiseva bassoääni.

• • •

Germanin elokuvan päähenkilö lääkintäkenraali Glinskin (Juri Tsurilo) kohtaloiden kautta saadaan läpileikkaus Stalinin loppuaikojen hulluuden totaalisuuteen. Suurten terrorikausien jälkeen kenen tahansa korkea-arvoisen henkilön, vaikka kenraalinkin, henki saattoi olla löyhässä. Tismalleen sitä Glinski pelkääkin. Hänen pelkonsa toteutuvat hänen tavattuaan oman kaksoisolentonsa työpaikallaan sairaalassa ja häntä kotiin tapaamaan tulleen ulkomaalaisen kerrottua hänelle ulkomailla elävistä sukulaisista, ja koska neuvostoyhteiskunnassa kontaktit ulkomaalaisiin olivat lähtökohtaisesti epäilyttäviä ja mahdollisesti rikollisia, on olemassa peruste Glinskin joutumiselle epäsuosioon ja työleirille. Hänen perheensä häädetään palatsiasunnostaan monien vähävaraisten venäläisperheiden tyypilliseen yhteisasuntoon kommunalkaan. Matkalla työleirille rikollisjoukkio raiskaa Glinskin hirvittävästi huojuvan kuorma-auton lavalla.

• • •

Glinskin epäonni kääntyy äkillisesti onneksi, sillä yht’äkkiä hänet kiidätetään hoitamaan jotakuta ”korkea-arvoista henkilöä.” Kyseessä onkin kuolinvuoteellaan vinkuen hengittävä suuri johtaja.  Vuoteen lähistöllä häärivä turvallisuuspoliisin päällikkö Lavrenti Berija saa sanottua elokuvan nimeksi tulleen repliikin heti Stalinin kuoltua. Berijan täytyy päästä heti Moskovaan järjestelemään jälkistalinistisen Neuvostoliiton asioita, siihen hän tarvitsee pikaisen autokyydin. Ohjaaja Aleksei German (1938-2013) itse oli tiettävästi sitä mieltä, että ”Stalinin aikana koko maa raiskattiin.” Omana aikanaan Germanin huuruavan villiä näkyä ei ymmärretty. 20 vuotta sitten Cannesin elokuvafestivaalin kilpasarjassa pidetyn elokuvaesityksen jälkeiset toimittajien ja elokuvaostajien kommentit olivat hämmentyneen vaivautuneita. Näiden kahden elokuvan voi ajatella kuvittavan Karl Marxin sanomaksi väitettyä lausahdusta, jonka mukaan historia toistaa itseään ensin tragediana ja toisella kerralla farssina.

The Death of Stalin

Ohjaus: Armando Iannucci.

Pääosissa: Steve Buscemi, Simon Russell Beale, Jeffrey Tambor, Michael Palin, Andrea Riseborough.

Kesto: 1 h 46 min.

Ikäraja: 12.