Elokuvanharrastajille Tampereen kevättalvinen elokuvafestivaali on hyvä syy suunnata sisämaakaupunkiin kokemaan usean päivän tapahtumahuumaa. Se on vain yksi syy. Toinen voi olla aito, vakava taiteen ja kulttuurin harrastus. Sitä mukaa kun monet muut kotimaiset elokuvatapahtumat ovat pitäneet korostetustikin esillä rentoutta ja epävirallisuutta, mitkä ovat toki Tampereen festarille hyvinkin tuttuja, voi filkkareissa silti havaita aidon korkeakulttuurin vivahteen. Onhan kyseessä Suomen ainoa maailman elokuvatuottajien liiton FIAPF-luokituksen saanut elokuvafestivaali, mikä tarkoittaa tiettyä maailmanluokan tunnustusta siitä, että kyseessä on vakavasti otettava kulttuuritapahtuma, eikä mikä tahansa filmiviikonloppu, millaisena kulttuurivihamielisimmät tahot saattoivat elokuvajuhlia niiden alkuaikoina pitää. Tampereen festivaali on joutunut käymään samaa taistelua hyväksynnän ja ylipäätään kulttuurin statuksen saamiseksi, mitä elokuva yleensä taiteena on Suomessa joutunut käymään 1960-luvulta 2000-luvulle.
• • •
Osoitus filkkareiden henkisestä avaruudesta on se, miten johdonmukaisesti se on ohjelmistossaan pitänyt esillä niin korkeaa kuin matalaa. Samassa näytöksessä on voinut olla ja on ollutkin esillä mitä tinkimättömintä taidetta ja räävittömintä populaarikulttuuria. Vuoden 2018 elokuvajuhlien kotimaisessa kilpailussa olevaa kahta kokeelliseksi luokiteltua elokuvaa yhdistää se, että niiden tekijät ovat ensisijaisesti valokuvataiteilijoita; Marja Helanderin Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut näyttää kaksi ballerinaa eri paikoissa tunturimaisemista Helsingin keskustaan. Elokuva ei selitä, vaan luottaa kuvien ja musiikin voimaan. Toinen kuvilla pelaava elokuva on Jonna Kinan Arr. for a Scene, jossa kaksi foley-artistia luo elokuvallista äänimaisemaa juuri niin tavallisilla, arkisilla keinoilla, että niitä voi olla vaikea kuvitella isoina ääninä yhdessä elokuvataiteen klassikoista. Viisiminuuttinen elokuva luottaa ensisijaisesti mielikuviin.
• • •
Yksi vuoden merkittävimmistä elokuvakirjoista eli Harri Römpötin Sanokaa mitä näitte – suomalaiset dokumenttielokuvantekijät kertovat on mainiosti esillä festivaaliviikon torstaina 8.3, jolloin kirjasta ja ylipäätään suomalaisesta dokumenttielokuvasta keskustelevat festivaalikeskuksessa toimittaja Markus Määttäsen johdolla elokuvaohjaajat Virpi Suutari, Jouko Aaltonen ja Mika Taanila. 15 kotimaisen dokumenttielokuvaohjaajan haastatteluista koostuva kirja on mainio kuva dokumenttiohjaajien työstä, koulutuksesta ja ylevimmillään jopa taiteilijan eetoksesta. Jos sattuisi käymään niin onnettomasti, että elokuvien katsominen ja yleinen festaripörrääminen kerta kaikkiaan alkaisi tympiä, niin festivaaliin voi ottaa askeleen verran etäisyyttä ja mennä museoon. Tampereen virkeillä museoilla on tapana pitää esillä vähintäänkin mielenkiintoisia näyttelyitä. Melkein filkkareiden vieressä, Tammerkosken toisella puolella, museokeskus Vapriikissa on Kadonneet kaunottaret -näyttely, jonka aiheena ovat Tampereen katukuvasta kadonneet uusrenessanssi- ja jugendkauden rakennukset. Ja kun Tampereella ollaan, niin tottahan Vapriikin pysyviin näyttelyihin kuuluu näyttely siitä mitä Tampereella tapahtui sisällissodan keväänä 1918. Elokuvia, mielikuvia ja muistikuvia: kevättalvinen Tampereen-visiitti käy kuvakylvystä.
Tampere Film Festival 7.-11.3. 2018.
