On jokseenkin onnellista, että Tyhjiön kaltainen kotimainen elokuva on voinut syntyä. Se on onnettomuudesta syntynyt onni. Kuinkas muuten kuin paradoksaalisesti voi syntyä elokuva taiteilijoiden kokemasta luomisen tuskasta keskellä heidän arkisimman elämänsä raadollisia huolia. Ohjaaja Aleksi Salmenperä on puhunut elokuvastaan tavalla, joka saa sen kuulostamaan taiteilijan rakkauslapselta; Melkein kuin vahingossa maailman tulleelta ihmeeltä, jonka vuoksi on jouduttu uhraamaan paljon, koska sen on haluttu syntyvän ja elävän. Salmenperä on kertonut tehneensä Tyhjiön käytännössä ilman rahaa. Hän ei ollut saanut elokuvasäätiöltä tuotantotukea Tyhjiön tekemiselle. Hän teki sen omalla riskillä, muiden töiden ohessa. Työryhmä tuli mukaan vapaaehtoistyönä talkoopohjalta. Sillä mielellä, että nyt tehdään jotain pakottomasti, vailla paineita menestymisestä koska niitä ei otettu. Neljän vuoden aikana satunnaisten vapaa-aikojen aikana kuvattu Tyhjiö vaikuttaa Salmenperän dogma-elokuvalta, joka on haluttu tehdä tietoisesti etäällä kotimaisen valtavirtaelokuvan tyylistä. Jos dogma-henkisyys on henkistä itsenäisyyttä normeista, niin sitten Tyhjiö on sitä.
• • •
Päähenkilöt ovat taiteilijapariskunta kirjailija Eero Kaila (Tommi Korpela) ja näyttelijä Pihla Sucksdorff (Laura Birn). He ovat menestyksen kiikkulaudalla sillä kohtaa missä Eerolla ei suju. Pitkään odoteltu romaani ei tahdo syntyä ja Pihlalla olisi vientiä kansainvälisten elokuvien rooleihin saakka ja sitä myötä paljon kiinnostavia miehiä lähistöllä.Tyhjiön alussa on sykkivä kursori, digitaalisen ajan vastine analogisen kauden valkealle, tyhjälle arkille kirjoituskoneessa. Kuva vaihtuu kuvaksi Tommi Korpelan esittämän kirjailijan niskasta ja takaraivosta. Mikä liikkuu miehen mielessä? Paljon muuta siellä ei liiku kuin ahdistusta ja epäilystä omasta lahjattomuudesta. Yrittäessään ajaa itsensä väkisin flow-tilaan Eero kokeilee epätoivoiseltakin kuulostavia metodeja. Hän hankkiutuu hyväksi aikaa pitkän matkan rahtilaivalle irti kaikesta potemaan merisairautta. Vielä kotonaan Eero teippaa itsensä kirjoituspöytään kiinni, ettei poistuisi työnsä äärestä kaikkea muuta puuhaamaan.
• • •
Tyhjiössä on muutamia vinhan satiirisia piirtoja itsensä muita paremmaksi tuntevasta kulttuuriväestä. Kirjailija Kuutsan tullessa kuvaan syntyy pilakuvamainen vaikutelma 1900-luvun maalaiskirjailijasta, jostain korvessa lymyävästä hahmosta á la Eino Leino, Ilmari Kianto tai Heikki Turunen. Tyyppiä verrataankin kuoltuaan Arto Paasilinnaan menestyksensä takia. Kari Heiskasen esittämä appiukko on sietämätön besserwisser, kulttuuriporvari, jolla on egonsa kokoinen pätemisentarve. Esitys on vedetty kuin Velipuolikuusta tai muusta sketsikomediasta. Taiteilijapuolisoilla on omat prosessinsa, joiden hallinta vie heiltä aikaa ja voimia; Eerolla on oikeudenkäynti kustannussopimuksen rikkomisesta. Uranosteesta nauttiva näyttelijä Pihla saa huomata, ettei Hollywood-tähdeksi noin vain mennäkään, sillä lapsenhoitovaikeuksien ratkominen on jatkuvaa säätöä. Tv-juontajan luonnehdinta Pihlan uraprofiilista on sarkastisuudessaan herkullinen: ”Kotimaisessa elokuvassa ollaan lujia feministejä, mutta englanninkielisessä filmissä ollaan pakarat öljyttyinä ja huulet törröllään, niinkö?” Elokuvan kerronta on kuin vapaasti assosioivaa jatsin tuuttausta, millaista kuullaan elokuvan musiikkinakin.
• • •
Elokuvassa on hetkiä, jotka ovat kuin levottoman tajunnan mietteitä, se näkyy näyttelijöiden, etupäässä Korpelan läsnäolosta. Hänessä näkyy ihminen, joka tavoittelee sitä aivojensa sähkökemiallista yhdistettä, joka valaisi hänen tajuntansa muutamiksi sekunneiksi. Tapa, jolla Eero saa pitkään himoitsemansa menestysromaanin, ei ole niinkään ärsyke keskusteluun taiteenteon etiikasta vaan ennemmin kuvastamassa sitä, että luovuus on lahja. Sen saa kuin uskonnollisen armon, eli täysin ilman omia ansioita vain siksi että sitä sattuu tarvitsemaan. Tyhjiö saa miettimään monia taiteesta ja taiteenteosta sanottuja asioita. Ensinnäkin sitä, miten kirjailija Hannu Raittilan sanoin romaanin kirjoittaminen on valehtelua, uskottavan ei välttämättä toden maailman kuvittelua. Sellaistakin voi miettiä onko taiteilija aina huijari, joka uskottelee itselleen ja muille osaavansa lentää, vaikka vasta tutisee hyppytornissa? Tuleeko hänestä taiteilija vasta itse aktissa, kirjaa kirjoittaessaan, tai näytelmää ja elokuvaa näytellessään? Onko kaikki muu vain tavallista, maallista elämää?
• • •
Ja lopulta on muistettava kirjailija Erno Paasilinnankin nimiin kreditoitu maksiimi, jonka mukaan on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Se on juuri se asia mitä Korpelan esittämä kirjailija ei tiedä. Hän kuvittelee, että kirjat – etenkin menestyskirjat – ovat otettavissa omasta tajunnasta noin vain, kuin hyllyltä. Kirjailijan, siinä missä kenen tahansa taiteilijan, on elettävä. Taiteilijan elämä on jatkuvaa, päättymätöntä matkaa aineiston hankkimiseksi. Tunteet, muistot, ajatukset ja ennen kaikkea kokemukset ovat sitä aineistoa, josta kirjailija ammentaa. Niitä saa kovin rajallisesti itsensä kirjoituspöytään teippaamalla. Siinä mielessä ryyppyretki kirjailija Kuutsan eristyneeseen mökkiin umpijäiselle maaseudulle on parasta mitä Eero saattaa tehdä. Elokuvan loppu on oikeastaan avoin. Me emme tiedä katseleeko Birnin esittämä näyttelijä lastaan ja miestään ikään kuin pilven reunalta vaiko ihan oikeasti kalliolta. Kuva on mahdollista nähdä monin päin. Se on yksi Tyhjiön monista hienouksista.
Tyhjiö
Ohjaus ja käsikirjoitus: Aleksi Salmenperä.
Kuvaus: Peter Flinckenberg ja Heikki Färm.
Rooleissa: Tommi Korpela, Laura Birn, Hannu-Pekka Björkman, Matleena Kuusniemi.
Kesto: 1 h 37 min.
Ikäraja: 12.
