Ihmettelin kokeellisen elokuvan olemusta ja määritelmää katsellessani joitain vuosia sitten itävaltalaisella Diagonale-elokuvafestivaalilla sikäläisen kokeellisen elokuvantekijän Dietmar Brehmin töiden kaikkiaan noin puolitoistatuntista retrospektiiviä, joka koostui ehkä viidestätoista teoksesta. Elokuvat näyttivät pinnalta katsoen tismalleen siltä, mitä kokeellisella elokuvalla yleisimmin tai tylsämielisimmin ymmärretään. Hiukan himmeää, toistoon ja visuaalisten rakenteiden löytämiseen perustuvaa materiaalia, joka käyttää sumeilematta myös arkistomateriaalia, jos ties missä lojuneita pornoleffoja voi pitää arkistomateriaalina. Sellainen oli tuoretta ja ‘kapinallista’ siihen maailmanaikaan, kun paljaat rinnat olivat vielä skandaali eli hyvin kauan sitten. Nykyäänhän sellainen on enää vain banaalia. Beatnik- ja hippiaikakauden radikaaliuden kaupittelu kokeellisuutena on nykyään vain museotavaran esittelyä. Brehmin elokuvista Black Death Filter oli se , joka oli saada minut karkaamaan kirkuen ulos salista: muutenkin uuvuttavan pitkän festivaalipäivän viimeisessä näytöksessä valkokankaalla näytetään kymmenen minuutin ajan pelkkää mustaa ilman ääntä. Brehm on kertonut saaneensa idean polteltuaan Black Death -savuketta kymmenisen minuuttia. Tekijän lausuntojen mukaan “Black Death Filterissä katsoja voi tutkia elokuvateatterin mustuutta. Elokuvateatterista tulee elokuvaa.” Vaikka taiteilijan selitykset teoksestaan tuonnoin ärsyttivät teennäisinä, olen nyt havaitsevinani jopa Black Death Filterissä pyrkimystä kohti käsitetaiteellista elokuvaa.
• • •
Jos kokeellinen elokuva ymmärretään taiteena, joka haluaa tutkia ja samalla laajentaa visuaalisen ilmaisun rajoja, niin pitkän elokuvan parista sellaista ei helpolla löydä, koska esseisti ja taideteoreetikko Max Ryynäsen mukaan elokuvateattereissa näytettävät elokuvat, suomalaiset tai Hollywood-tuotteet ovat juuri sitä: tuotteita, joihin kohdistuu tiettyjä odotuksia. “Suurin osa elokuvista, kuten kirjoistakin on suunniteltu olemaan luotettavia, kuin tarvikkeita jotka tuottavat meille sovittuja nautintoja.” (Max Ryynänen: Elokuva, rakastettuni, Savukeidas 2013). Ehkäpä tuotteisiin kohdistuvista ennakko-odotuksista voisi joskus hellittää ja olla ajattelematta niitä jo lähtökohtaisestikin menetettyinä tapauksina ja katsoa niitä mieluummin hereillä kuin omien ennakko-odotustensa unessa. Nykyajan tehostevetoiset elokuvat kuten loppukesästä 2017 nähty Valerian and the City of a Thousand Planets ovat täynnä kiinnostavampia kuvia kuin kokeellisiksi julistautuvat elokuvat.
• • •
Pelkkään silmäkarkkiuteen luottavista Valerian-tekeleen kaltaisista elokuvista näkyy, että niiden joka ainoaan pikseliin on käytetty järkyttävän paljon aikaa, rahaa ja huolenpitoa, jotta kaikki näyttäisi hyvältä. Eikä tarvitse edes kaivaa esiin Valerianin tapaisia viimevuotisia eurokalkkunoita löytääkseen mieltäkääntäviä kuvia. Liki missä tahansa Hollywoodin normityyliin erikoistehosteilla tilkityssä action- scifi- tai fantasiapätkässäkin voi olla räväkämpää kuvilla leikittelyä kuin galleria- ja museotaiteeksi tehdyissä teoksissa. En sano, että niin väistämättä olisi, vaan että niin voi olla. Muuta en toivo kuin silmien pitämistä auki. Mitä elokuvailmaisun kokeellisuus voi nykyään enää olla? Nyt kun kuvalla voi tehdä aivan kaikkea varsinaiselle kokeellisuudelle on vaikea löytää enää tilausta. ”Kokeellisuus” on lajityyppinä valitettavan usein pelkkää museaalisuutta jos halutaan toisintaa omia vuosien takaisia muistoja kokeellisen elokuvan katsomiselämyksistä.
• • •
Viime kädessä kokeellisinta saattaisi olla pyrkimys kohti täydellisen käsitetaiteellista elokuvaa. Tuoreimpiin sellaisiin tapauksiin kuuluu monialaiseksi taiteilijaksi päätyneen Jonna Kinan viisiminuuttinen Arr. for a Scene, jossa nähdään kaksi foley-artistiä työssään luomassa äänitehosteita juuri niin tavallisilla, arkisilla keinoilla, että niitä voi olla vaikea kuvitella isoina ääninä ISOSSA kuvassa. Juuri se meidän varmaankin pitäisi tehdä, eli kuvitella elokuva mielemme valkokankaalla äänitehosteiden avulla. Nordisk Panoraman parhaana pohjoismaisena lyhytelokuvana palkittu Arr. for a Scene on piakkoin nähtävissä Tampereen elokuvajuhlilla festivaalin kotimaisessa kilpailussa. Lyhytelokuvia tekevissä taiteilijoissa on sellaista seikkailunhaluista kokeilumieltä, jota on harvinaista löytää pitkien elokuvien ohjaajista muuten kuin vitsailumielessä. Kerrotaan, että harjoitettuaan kaiken tarpeettoman karsimiseen perustuvaa elokuvantekoa ilman värejä tehdyssä Juhassa (1999) ja likiman ilman dialogia tehdyssä Tulitikkutehtaan tytössä (1990) Aki Kaurismäki tokaisi seuraavaksi tekevänsä elokuvan ilman kuvia.
