The Post-elokuvan alkutahdit lyö Vietnamin sota, johon elokuva vie katsojansa ensiksi kuuloaistimusten kautta. Valkokankaan pimeydestä nousee viidakkosodan ääniä, joista erottuu helikopterin roottorien sätkätys, hajamielisempi voisi luulla tulleensa Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan näytökseen. The Post vie meidät 1960-luvun Vietnamin viidakkotaisteluihin, joihin osallistuu merijalkaväen miehenä palvellut, tuossa vaiheessa Yhdysvaltain puolustusministeriön, Pentagonin virkamiehenä tarkkailutehtävissä ollut Daniel Ellsberg joka työskenteli osana Pentagonin tilaamaa laajaa tutkimusta Yhdysvaltain Vietnamin-politiikasta 1940-luvulta 1960-luvun lopulle. Tutkimuksen aikaväli kattoi viiden presidentin virkakaudet Harry Trumanista Richard Nixoniin. Tutkimuksen oli tilannut puolustusministeri Robert McNamara, joka, vaikka tiesikin Vietnamin sodan menevän Yhdysvaltain kannalta huonosti, piti silti yllä valheellista mielikuvaa sodan voitettavuudesta.
• • •
Hänen kaksinaamaisuutensa median edessä yllytti Ellsbergiä suunnittelemaan Pentagonin papereiden saattamista suuren yleisön tietoon. Ellsberg teki sen useammassa erässä. Ensiksi hän vuosi papereita The New York Timesille ja lehden törmättyä Nixonin oikeusministerin antamaan julkaisukieltoon Ellsberg tai joku hänen radikaalituttavistaan toimitti useamman tuhannen sivun läjän Pentagonin papereiden kopioita The Washington Postin toimitukseen kenkälaatikossa. Elokuva vie sekä lehden päätoimittajan, Tom Hanksin esittämän Ben Bradleen että omistajan, leskirouva Katharine ”Kay” Grahamin (Meryl Streep) prosessoimaan julkaisupäätöksen mahdollisia seurauksia. Päätoimittajaa kutkuttaisi mahdollisuus nousta The New York Timesin rinnalle valtakunnalliseksi kilpailijaksi ja saada voittoja uutiskilpailussa. Omistajaa, joka on noussut lehtensä johtoon perinnön kautta, arveluttavat liian nopeat liikkeet, onhan hän vastuussa omistamansa yhtiön arvon säilymisestä. Graham on viemässä lehtiyhtiötä pörssiin hankkimaan pääomarahoitusta, koska se antaisi lisää resursseja vahvistaa uutistoimitusta. Nousu valtakunnalliseksi sanomalehdeksi vaatisi varaa palkata lisää toimittajia. Graham on ihminen, joka välittää siitä, mitä lukee lehdestään.
• • •
Molemmat, Bradlee ja Graham ovat tietoisia mahdollisuudestaan päätyä vankilaan Pentagonin papereiden julkaisupäätöksen myötä. Elokuva kertoo kahta tarinaa; Siitä, miten poliitikot uhkaavat sananvapautta ja naisen, vaikka varakkaankin noususta irti vähätellystä asemastaan. Sillä The Post näyttää Grahamin naisena, jota hänen yhtiönsä johtokunnan täyttävät juristi- ja pankkiirimiehet vähättelevät etupäässä hänen sukupuolensa takia. Elokuva tapahtuu 1971, jolloin naisten tasa-arvoisuuspyrkimykset eivät olleet vielä lähelläkään toteutumistaan. Grahamia ympäröivät etupäässä hänen miesvainajansa ja appensa valitsemat asiantuntijat, joilla oli käsitys, että he itse olisivat parhaita johtamaan yhtiötä, eikä suinkaan johtavan asemansa sattumalta perinyt nainen. Elokuva miltei sivuuttaa yhden tärkeimmistä asioistaan jättäen sen sananvapauden ylistyslaulujen alle. Grahamin ja Bradleen keskusteluista käy ilmi, miten he molemmat ovat olleet Washingtonin sitä sisäpiiriä, joka hyrisee tyytyväisyydestä saadessaan viettää iltoja presidenttien ja ministereiden kanssa. Eräässä keskustelussaan Bradlee ja Graham päätyvät siihen, etteivät saa enää koskaan kaveerata poliitikkojen kanssa samaan tyyliin, koska liika läheisyys hämärtää heidän arvostelukykyään.
• • •
Meryl Streepin hienovarainen, hänen kaikkia vahvuuksiaan hyödyntävä roolisuoritus on parhaita syitä katsoa koko elokuva. Eikä jää huonoksi myöskään Tom Hanks The Washington Postin riuskaotteisena päätoimittajana Ben Bradleena. Hanks, joka ruumiillistaa amerikkalaisuuden hyveitä, kaikkea sitä mikä Amerikassa on hyvää, oikein ja reilua, hän kertoo läsnäolollaan sen, mihin suuntaan elokuvan moraalinen kompassi näyttää.
Joka muistaa Alan J. Pakulan Presidentin miehet (1976) -elokuvassa nähdyn Watergate-skandaalin jäljille päässeitä nuoria reporttereitaan Woodwardia ja Bernsteinia kurmoottaneen päätoimittaja Ben Bradleen, jota esitti Bradleen huomattavasti karheampana esittänyt Jason Robards, tajuaa mikä on kahden eri näyttelijäsukupolven ja aikakauden ero tavassa tehdä elokuvaa. Jos 1970-luvulla pientä karheaa kulmikkuutta pidettiin vain persoonallisena, niin nyt 2010-luvulla viimeistelty hioutuneisuus on valtavirtaa.
• • •
Se, että elokuvan näkyvimpiin rooleihin on otettu sekä Streep että Hanks, jotka ovat arvostelleet Yhdysvaltain nykyistä presidenttiä Donald Trumpia hyvinkin äänekkäästi, se alleviivaa turhan selkeästi The Postin luonnetta Trumpin-vastaisena protestina. Elokuvassa Trumpia ei näy, mutta siinä on hyvinkin häijy, median kanssa huonoissa väleissä oleva presidentti. Presidentti Richard M. Nixon nähdään elokuvassa vain etäältä Valkoisen talon ikkunassa selin kääntyneenä hahmona. Hänen äänensä on aito, sillä se on peräisin yhdeltä Nixonin kauden monista ääninauhoista. Nixonhan oli miltei maaninen halussaan nauhoituttaa Valkoisessa talossa käytyjä dialogeja, henkilökohtaisia tai puhelinkeskusteluita. Elokuvaa leimaa kaksi tunnetta: ylevä paatoksellisuus, jolla se suhtautuu Yhdysvaltain perustuslain ensimmäiseen lisäykseen, joka kieltää rajoittamasta sananvapautta, joka mielletään lehdistön vapaudeksi.
• • •
Toinen tämän hulmuavien pulisonkien ja saksilla leikattavan sankan tupakansavun aikaan sijoittuvan elokuvan tunteista on romantiikan sävyttämä nostalgia sinne, mitä elokuva selvästi pitää journalismin kulta-aikana. Oli se aikaa, kun toimittajien täytyi salakuuntelun pelossa rynnätä toimituksesta ulos kadulle soittamaan analogisella kolikkopuhelimella salaiselle tiedonantajalle, jonka antamilla tiedoilla The Post -elokuvan sympaattisimpiin kuluva hahmo, radikalismia diggaillut uutistoimittaja Bob Bagdikian (Bob Odenkirk) saattoi mennä tapaamaan salaista lähdettään, jota hän ei painostuksen alaisenakaan paljastanut. Journalismin jalojen periaatteiden lisäksi elokuva ylistää myös tiimihenkeä, yhteisen päämäärän hyväksi työskentelevää toimitusta sekä silkkaa raakaa istumatyötä, lukemista ja kirjoittamista liian pian koittavaa deadlinea vastaan. Analogisen tekniikan aikakauttakin The Post näyttäisi ikävöivän myös: kirjoituskoneita ja numerolevypuhelimia. Spielbergin elokuvaa katselee mielellään, koska se on hyvin tehtyä viihdettä. 71-vuotias ohjaaja on The Postin perusteella elämänsä kunnossa. Elokuva on hyvää, varmaa ja upean osaavaa työtä. Siihen se sitten jääkin.
The Post.
Ohjaus: Steven Spielberg.
Käsikirjoitus: Liz Hannah, Josh Singer.
Kuvaus: Janusz Kaminski.
Pääosissa: Meryl Streep, Tom Hanks, Bob Odenkirk, Bruce Greenwood.
Kesto: 1 h 56 min.
Ikäraja: 7.
