Meryl Streep vaivaa minua. Ei, ei hän omana itsenään, vaan hänen tähtipersoonansa, sekä myös maailman parhaimpiin kuuluva näyttelijänä, joka on Steven Spielbergin ohjaaman median ja vallankäyttäjien suhteista kertovan The Post -elokuvan naispääosan myötä ehtinyt olla ennätykselliset 21 kertaa Oscar-ehdokkaana. Streepin järisyttävä Oscar-ehdokkuuksien määrä ei ole välttämättä täysin myönteinen asia, koska se saattaa myös kertoa Hollywoodin tasa-arvo-ongelmasta, kuten Kalle Kinnunen blogikirjoituksessaan ansiokkaasti pohdiskelee.

Mikä selittää Meryl Streepin vuosikymmeneltä toiselle kestävän vetovoiman? Joskus luulin, että kyse on silkasta näyttelijän ammattitaidosta. Sekään ei yksin riitä, sillä näytellä voi vaikka kollegansa kumoon, mutta Streepissä on kyse vähän enemmästä. Ammattitaidon, tähtipersoonan, älykkyyden ja huumorintajun yhdistelmästä.

Streepin suhde tähteyteensä on muuttunut viime aikoina mutkattomammaksi. Tähteyshän on aina jossain mielessä tähden itsensä ulkopuolelta määrittyvä asia, koska kyse on yleisöstä aloitteentekijänä. Yleisö päättää rakastaako ja ihaileeko se tähteä vai ei. Streep ei koskaan ole näyttänyt tuntevan tarvetta tulla yleisönsä rakastamaksi, siitä huolimatta, että pitkin 1970- ja 1980-lukua viihdelehdistön skribentit vitsailivat Streepin oletetusta kireydestä ja ylivakavuudesta ja vain siksi, että Streepillä on maisterintutkinto Yalesta.

• • •

Yale on Amerikan yliopistoista perinteikkäimpiä, ja sillä on maine kansakunnan eliitin tuottajana, moni Yhdysvaltain presidentti ja korkeakulttuurin edustaja on käynyt Yalen. Jo opiskeluaikanaan Streep profiloitui teatterinäyttelijäksi. Elokuvanäyttelemisen myötä hänen huomattiin pystyvän esittämään miltei mitä tahansa englanninkielen kymmenistä eri aksenteista. Vieraita kieliäkin hän opettelee roolejaan varten ihailtavalla suvereeniudella Alan J. Pakulan Sofien valintaa (1982) varten Streep opetteli puhumaan myös puolaa ja tekikin sen niin hyvin, että hänen luultiin puhuvan äidinkieltään. Toinen tarina Streepin kielitaidosta liittyy italialaiseen elokuvatuottaja Dino de Laurentiisiin, Serpico – kadun tiikeri (1973) ja Dyyni (1984) -elokuvien tuottajaan. De Laurentiisin poika oli pyytänyt Streepiä hakemaan roolia de Laurentiisin tuottamasta King Kongin uusintafilmatisoinnista. Koekuvauspaikalla isä-Dino oli Streepin nähtyään vain todennut italiaksi ”Mikä rumilus.”  Streep säikäytti tuottajaveteraanilta melkein pissat housuun vastaamalla sujuvalla italialla pahoittelevansa sitä, ettei ole tarpeeksi kaunis King Kongille.

• • •

Streepkin on käynyt läpi näyttelijöille välttämättömän ns. oikean näyttelemisen koirakoulun. Tietty osa ihmisiä tuntuu aina ajattelevan, että harjoittaakseen aitoa näyttelemistä näyttelijän täytyy tahallisesti rumistautua; Lihottaa itsensä sohvatyynyksi tai laihduttaa itsensä laihaksi kuin heroinisti. Elopainon lisäksi välineenä voivat olla ja ovatkin erilaiset tarvikkeet: tekonenät ja -hampaat tai peruukit. Streepin filmografiassa tätä tyyliä edustaa Fred Schepisin Huuto pimeydestä (1989), jossa Streep esitti Lindy Chamberlainia, jota syytettiin murhasta, kun hänen vauvansa katosi perheen vieraillessa Australian Pohjois-territoriossa. Streep esitti tosielämän tapaukseen perustuvassa elokuvassa äitihahmoa, josta tuli tapauksesta syntyneessä oikeusjutussa median suosikkiriepoteltava. Mustine hiuksineen, toljottavine katseineen ja kulmikkaine käytöksineen Lindy Chamberlain oli kaikkea muuta kuin sulokas, hätääntynyt äiti.

• • •

The Post-elokuvassa Streep esittää The Washington Post –sanomalehden omistajaa, joka on perinyt lehteä julkaisevan yhtiön mieheltään tämän tehtyä itsemurhan.  Streepin roolihahmo, rouva Katharine ”Kay” Graham on tunnettu illallis- tai lounaskutsuistaan Washingtonin silmäätekeville. Hänen luotaan voi löytää kenet tahansa ministerin tai päätoimittajan. Graham ei ollut kuka tahansa helminauhaansa pyörittelevä seurapiirirouva, vaikkei hän koskaan ollut varsinaisessa palkkatyössä ollutkaan. Hän ymmärsi suvussa olleen lehtiyhtiön merkityksen ja oli hyvin mieltynyt tuossa vaiheessa 1970-luvun alussa vielä paikallislehden kokoisen The Washington Postin julkaisemiseen. Graham oli ihminen, joka välitti siitä, mitä luki lehdestään. Elokuva kuvaa myös, miten Graham, jolla oli leppoisan ystävälliset välit Tom Hanksin esittämään lehtensä päätoimittajaan Ben Bradleehen, myöntyy tämän toiveeseen kasvattaa lehdestä valtakunnallinen kilpailija The New York Timesille.

• • •

Tätä varten Grahamin täytyy taivutella lehtiyhtiönsä johtokunta hyväksymään suunnitelma lehden viennistä pörssiin, sillä vain osakeannilla lehti saa kaivattua pääomarahoitusta, mikä tarkoittaa resursseja toimitukselle. Streep tavoittaa Grahamin määrätietoisuuden johon yhdistyy huomattavan paljon epävarmuutta, koska Graham on tuntenut olleensa silloisten juristien, pankkiirien ja poliitikkojen vähättelemä leskirouva joka on saanut asemansa vain koska hänen miehensä kuoli. The Post-elokuvan hienoimpia hetkiä on, miten Streepin esittämä Kay Graham vastaa Bradley Whitfordin esittämälle Arthur Parsonsille, Washington Post -lehtiyhtiön johtokunnan jäsenelle, joka on ollut innokkaimmin varoittelemassa Pentagonin papereihin perustuvan jutun julkaisemisen mahdollisesti kohtalokkaista seurauksista. Graham mitä lempeimmällä äänellä kiittää Parsonsia suorapuheisuudesta. Parsons jää kiiteltynä seuraamaan, kun Graham poistuu tekemään juuri sitä, mistä hän on tätä varoitellut. Streep onnistuu kohtauksessa lataamaan ääneensä täyden monikärkiohjuksen ironiaa, älyä, arvoituksellisuutta ja ilkikurisuutta.

 

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone