Perjantain 9.3. kiehtovimpiin näytöksiin kuuluu Dagen efteriksi nimetty kuuden elokuvan näytös klo 21 Plevna 2:ssa. Dagen Efter, ilmaisu, jonka voi tässä ymmärtää tarkoittavan vaikka kaikkien aikojen bileiden, kulta- tai nousukauden jälkeistä oloa. Näytöksen kuutta elokuvaa yhdistää niiden kuvaamien ihmisten ressentimentin tunne. Ressentimentin voisi helpoiten suomentaa kaunaksi. Sanassa on se vika, että kauna sinällään kuulostaa liian aktiivisesti pahantahtoiselta silloin, kun kyse on ihmisistä jotka eivät ole erityisen aktiivisia oikein missään.

Parhaimmillaan tästä tunteesta syntyy villiä epätoivon komediaa, kuten Ruslan Bratovin venäläiselokuvassa Merry-Go-Round. Siinä vodkalla itsensä marinoineet miehet murtautuvat hylätyn näköisen huvipuistoon ja porukan promillepitoisin käynnistää karusellin, jotta toverit saavat ottaakseen hyvät kyydit. Seuraa jurrisesti haparoivia päätöksiä, eikä aamun valo armahda ketään. Bratovin lyhyelokuvassa on novellimaista hetken tiivistymisen tuntua, kun miehet joiden elämä olisi toisena aikana epäilemättä mennyt toisin, päätyvät nousevalle sukupolvelle malleiksi paikallaan pyörivästä umpikujasta. Elokuvasta voi aistia nostalgian aikoihin, jolloin huvipuistotkin olivat auki ja täynnä väkeä, ja miehillä töitä niin, ettei huvipuistoihin joutanut. Läsnä on myös suru ikuisesta joutilaisuudesta, joka ajaa miehet juomaan liikaa viinaa.

Toinen otto tulee Chema García Ibarran lyhytfiktiosta La Disco Resplandece, missä toimeton nuoriso kertoilee toisilleen urbaaneja legendoja ihovoiteen addiktoivuudesta ja ihmettelee, miten heidän vanhempansa saattoivat olla ikänsä töissä sittemmin suljetulla kaivoksella. Globalisaation maailmassa ihmiset eivät ymmärrä maailman toimintatapoja ja jäävät tahdottomiksi passiivisiksi kuluttajiksi.

Samaan aikaan Suomessa Juho Kuosmasen ohjaamat Salaviinanpolttajat saattelevat Mika Waltarin näköisen isävainajansa hautaan ja isänperintönä saadut korpirojunkeittovälineet saavat käyttöä. Toimettomien, työttömien pieneläjien kansoittamassa elokuvassa näkyy Suomen elokuvallinen perintö; Ensimmäisen Salaviinanpolttajien aihe ja Kahdeksan surmanluodin henki.

• • •

Suomen kanssa samalla aikavyöhykkeellä pysytellen mennään Kreikkaan, missä Christos Massalasin Copa-Loca näyttää kesäisen ajanviettopaikan, vesipuiston hiljaisena talviaikana. Kameran kierrellessä tyhjää kesäparatiisia ääniraita tuo eläväksi kesän elämän ja muistot siitä. Talvella kesän kausityöläiset muistavat ulkoa kaikki baarissa tekemänsä cocktailit ja ahmivat valtion avustuksena lähetettyjä banaaneja. Elokuva muistuttaa fiilikseltään paljon Ateenan 2004 olympialaisiin tehtyyn, autioituneeseen ja rappeutuneeseen olympiakylään sijoitettua Sofia Exarchoun pitkää elokuvaa Park. Kaikkien näiden elokuvien ihmiset voisivat sanoa, että maailma on heille velkaa paremman elämän. Se on emootio, joka elokuvien kuvaamista ihmisistä väreilee.

Näytöksen elokuvat eivät kuitenkaan ole kaikki tässä. Kaikin tavoin merkityksellisin elokuva on pisin.  Puolituntinen ruotsalaisen Saamelaisveri-elokuvastaan tutun Amanda Kernellin fiktio I Will Always Love You Kingen konkretisoi näytöksen Dagen Efter -teemaa täysin toisella tavalla kuin kaikki muut.  Tässä sen voi ymmärtää tarkoittavan nuoruuden mihinkään sitoutumattomuuden päättymistä.