Harri Römpötti: Sanokaa mitä näitte  – suomalaiset dokumenttielokuvantekijät kertovat. Art House 2018, 224 s.

Alkusanoissaan tekijä asemoi teoksensa Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin  kotimaisen dokumenttielokuvan historiaa läpikäyneiden  Dokumentin ytimessä (2009) ja Dokumentin utopiat (2015) -teosten yhdenlaiseksi jatko-osaksi. Römpötti tunnustaa em. teosten arvon taiteenalan perushistoriikkeina, eikä pyrikään jatkamaan historioitsijoiden työtä, vaan ennemminkin luomaan tulevien historioitsijoiden työlle edellytyksiä haastattelukirjallaan nykyhetken ja viimeisen neljännesvuosisadan aikana toimineista ja toimivista dokumenttielokuvan tekijöistä. Römpötti näkee itsensä tulevien historioitsijoiden lähdemateriaalin tekijänä. Siihen häntä on ajanut halu jäsennellä näkemyksiään näkemisen tavoista. Paitsi tekijähaastatteluina Sanokaa mitä näitte toimii myös elokuvantekijöiden ja heidän työtapojensa esittelyinä.

• • •

Römpötti tahtoo kirjallaan myös nostaa esiin dokumenttielokuvaa omana taiteenlajinaan, ”jonka monipuolisuus ja laatu Suomessa ovat ohittaneet näytelmäelokuvan.” Hän myös muistuttaa siitä helposti unohtuvasta tosiseikasta, että suomalaisia dokumenttielokuvantekijöitä tunnetaan maailmalla omalla alallaan enemmän ja paremmin kuin näytelmäelokuvien ohjaajia. Kirjansa kauneimmassa lauseessa tekijä sanoo, että ”Dokumenttielokuva katsoo kauas ja näkee syvälle.” Haastatelluista elokuvantekijöistä vanhin, metsäteknikon koulutuksen saanut Markku Lehmuskallio, joka sittemmin on tullut tunnetuksi ja jopa maailmankuuluksi syvää luonnontunnetta täynnä olevista dokumenttielokuvistaan ei itseoppineena elokuvantekijänä aloitellessaan tuntenut kuuluvansa silloisen ajan yhteiskunnallisuutta täynnä oleviin elokuvantekijöihin. ” Tuntui, että lyhytelokuvani eivät kuuluneet siihen aikaan, jossa ne syntyivät.”

• • •

Lehmuskallio onkin niitä dokumenttielokuvantekijöitä, joka jo varhain, pitkin 1980-lukua käyskenteli dokumentti- ja näytelmäelokuvan rajaseudulla. Hänen arktisen alueen ihmisistä ja taiteesta kertovat elokuvansa, kuten Poron hahmossa pitkin taivaankaarta (1993) Elämän äidit (2002) tai  Saamelainen (2006) ovat kulkeneet pitkän matkan, niin fyysisesti kuin henkisesti; Monet niistä ovat kiertäneet pitkin maailman elokuvafestivaaleja napsimassa palkintoja, ja Lehmuskallio on itsekin muuttunut elokuvantekijänä, sillä se mikä alkoi ulkoisen kuvaamisena, kenties pinnan ja muodon taltiointina on nykyään enemmän pyrkimystä ihmisen pään sisään, ajatuksiin tai sieluun.

• • •

Suomalaisista dokumenttielokuvantekijöistä kansainvälisesti tunnetuimman ja palkituimman ohjaajan, Pirjo Honkasalon puheista välittyy korostunut vastuuntunto: ”…dokumentintekijä ei voi välttyä vastuulta henkilöistään. Ja he katsovat tekijää siinä missä tekijä heitä. He antavat itsestään vain sen, mitä ansaitset, eikä heitä voi ostaa. Siksi en koskaan maksa kuvattaville palkkioita kuvausten aikana. Se vääristäisi asioita.”

Honkasalon pitkästä haastattelusta käy ilmi, että tärkeimpiä taitoja, mitä dokumenttielokuvantekijä voi tarvita, ei opita koulussa, koska vähintään yhtä tärkeää kuin teoreettinen tietämys kuvaussuunnista ja oman taiteellisen identiteetin eettisestä perustasta on käytännön tieto ja taito: Esimerkiksi se miten elokuvantekijä voi selviytyä vaikkapa vatsataudista tai lahjontaa vaativasta rajanylityksestä Kaukasuksella. Honkasalon puheessa kuuluu maailmaa laajalti havainnoineen ihmisen ja taitelijan kokemus: ”Maailma antaa dokumentintekijälle koko ajan kokemuksia. Kaikki ei koskaan mahdu elokuvaan, vaan 90 prosenttia jää ohjaajan omaksi. Fiktiossa sen sijaan puretaan kokemusta maailmasta.”

• • •

Ohjaaja Arto Halosen haastattelussa, jossa muun muassa käydään läpi kansainvälisestikin merkittävää tapausta, missä Kiinan hallinto pyrki puuttumaan Halosen dokumenttielokuvan Karmapa – jumaluuden kaksi tietä (1998) sisältöön. Miltei jokaista ohjaajahaastatteluaan Römpötti täydentää haastateltavan lyhyehköllä taiteellisella pienoiselämäkerralla, jossa kerrotaan kulloisenkin ohjaajan elokuva-alalle tulo koulutuksineen tai itse opetteluineen. Huomattavan moni Römpötin haastattelemista ohjaajista on itseoppineita, kuten mm. Seppo Rustanius, Arto Halonen ja Kiti Luostarinen sekä Mika Ronkainen.

Römpötin esittelemistä dokumenttielokuvantekijöistä ilmaisultaan kokeellisen elokuvan tekijäksi leimautunut Mika Taanila uskaltautuu ylittämään taiteenlajien välisiä rajoja, sillä onhan hän elokuvataiteilijan lisäksi myös kuvataiteilija. Taanila on tehnyt myös musiikkia, mutta silti hän itsekin identifioituu lähinnä elokuvantekijäksi toteamalla Römpötin haastattelussa että useimmat hänen installaationsakin ovat dokumentaarisia. Taanilan elokuvista suhteellisen paljon saa huomiota teospari Atomin paluu ja Suomen sähköisin kunta. Olkiluodon vuosikausia kestäväksi venyneen ydinvoimalatyömaan seurantadokumenttia Atomin paluuta varten koottu kuvausmateriaali sai Taanilan jatkojalostuksessa uuden elämän Suomen sähköisin kunta –installaationa. Se vieraili Japanin Nagoyassa Aichi-triennaalissa ja Saksan Kasselissa maineikkaassa Documenta-näyttelyssä.

• • •

Taanila itse mainitsee yhdeksi pääteemakseen uskonnon siinä mielessä kuin usko teknologian kaikkivoipuuteen voidaan ymmärtää uskonnoksi. Taanilan haastattelussa nousee esiin Helsingin yliopistossa antropologisen elokuvan kursseja vetäneen Heimo Lappalaisen osuus aloittelevien elokuvantekijöiden opastajana ja innoittajana. Mika Taanilan mukaan ”Lappalainen painotti, että antropologia voi tarkastella mitä tahansa elämänpiiriä ja että dokumentti on taidetta eikä vain tiedonvälitystä.”

Lappalainen tiettävästi muistetaan etenkin itäiseen Siperiaan tekemistään kuvaus- ja tutkimusmatkoista. Lappalaisen matkoilla luotujen kontaktien avulla Jouko Aaltonen pääsi kuvaamaan alkuperäiskansoja 70 vuotta suljettuna olleeseen Siperiaan.  Lappalaiselta saadun avun takia Aaltosen tuotannossa on erotettavissa selvä antropologisten töiden kausi.

• • •

Virpi Suutarin haastattelussa käy ilmi Taideteollisessa korkeakoulussa vierailevana professorina käyneen valokuvaaja Martin Parrin vaikutus Suutariin, joka kuvailee Parria ”sosiologiseksi kuvaajaksi, joka on erikoistunut arjen, tavallisten ihmisten, ja kulutuskulttuurin kuvaamiseen.” Se vaikuttaa läheiseltä sille tavalle, millä  antropologi Heimo Lappalaisen oppilaina olleet elokuvantekijät ovat mieltäneet yhden tärkeistä tavoista tehdä dokumenttielokuvia.Suutarin puheessa kuuluu jotain laajemminkin kotimaiseen dokumenttielokuvaan ja sen tekijöihin sopivaa hänen sanoessaan ” Arkisilla näyttämöillä päästään ikään kuin salaa käsittelemään elämän ikuisia kysymyksiä.”

” Elokuvani ovat tiivistettyä todellisuutta, runollista realismia. Ne ovat aina henkilökohtaisia, mutta eivät koskaan yksityisiä.” Dokumenttielokuvan yhteiskunnallisuus on nykyään usein sitä, että seurataan ihmisten toimeentuloyritysten seuraamista vaikean taloustilanteen tuoman työttömyyden tai muun koettelemuksen jäljiltä.

• • •

Tavalla tai toisella musiikkia kaikissa dokumenttielokuvissaan sivunneen Mika Ronkaisen  Laulu koti-ikävästä tiivistää osuvasti sen esteettisen kehityksen, minkä suomalainen dokumenttielokuva on viime vuosina käynyt läpi.”Laulu koti-ikävästä on Ronkaisen lavastetuin elokuva ja suurin mestariteos.Tavallaan siinä huipentuu suomalaisen dokumentin kehitys, jossa on otettu käyttöön yhä enemmän näytelmäelokuvien kerrontakeinoja. Silti sendokumentaarisuutta ei tule mieleenkään epäillä.

“On päivänselvää, että dokumentin tekeminen vaikuttaa kuvattaviin tilanteisiin. Siksi on paras tehdä se avoimesti.”

• • •

Sanokaa mitä näitte kertoo suomalaisista dokumenttielokuvantekijöistä pääasiassa hyvää. Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia -elokuva on omanlaisensa täydellinen esimerkki siitä, miten moniaalle haarautuvia polkuja elokuvantekijä voi joutua kulkemaan.

Elokuva ottaa selville, mitä kaikkea pitää tehdä, jotta ruokakaupan hyllylle saataisiin säilykeruokapurkki. Sen sisällön purkaminen ja jäljittäminen vei Gauriloffin globalisoituneen ruoantuotannon jäljille. Elokuvantekijöiden oma, globalisoitunut verkosto auttoi Gauriloffia ja hänen tuottajaansa pääsemään säilykepurkin matkan seuraamisessa eteenpäin.

• • •

Römpötti on tallentanut kirjaansa dokumenttielokuvantekijöiden haastatteluissa taiteilijoiden kertomuksia elokuvan tekemisestä ja niiden myötä tapahtuneista heille tärkeistä kokemuksista, jotka voivat parhaimmillaan avata uusiakin näköaloja parhaassa työiässään olevien taiteilijoiden tuotantoon. Uusien elokuviensa ensiesitysten yhteydessä elokuvantekijöiden antavat yleensä haastatteluita, jotka suuntautuvat voimallisimmin   juuri sillä hetkellä käsillä olevan elokuvan julkistamiseen ja markkinointiin. Römpötti on teoksessaan hakenut elokuvantekijöiltä jotain laajempaa ja syvempää kuin vain teoskohtaisia iskulauseita.

Römpötin haastattelemista elokuvaohjaajista nuorin, 1980 syntynyt Miia Tervo nostaa puheeksi tekijän rehellisyyden: ” …rehellisyys pelottaa. Aina kun näytän elokuviani, jään kiinni siitä, kuka olen. Siksi ne hävettävät ja nolottavat. En näyttäisi ikinä mitään, jos ei olisi pakko. Tuottajat ovat hyviä, kun pakottavat esittämään elokuvat.”

Römpötin teos avaa panoraaman suomalaiseen dokumenttielokuvaan ja sen moniin persoonallisiin, huikean ammattitaitoisiin ja oman äänensä löytäneisiin elokuvataiteilijoihin.