Mitä jäi käteen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden virallisista juhlaelokuvista? Niitä olivat AJ Annilan Ikitie, Aleksi Mäkelän 95, Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ja myös Dome Karukosken Tom of Finland. Yhdeksi tavallaan jälkijättöiseksi juhlaelokuvaksi voi laskea Ilkka Vanteen ohjaaman pitkälti Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistyksen tuella tehdyn dokumenttielokuvan Tammisunnuntai 1918, jota on näytetty erikoisesityksinä jo viime vuoden marraskuun jälkipuolelta saakka tiettyjen eteläpohjalaisten paikkakuntien elokuvateattereissa. Ns. normaalin elokuvateatteriensi-iltansa Tammisunnuntai 1918 saa 26.1. Elokuva ammentaa tarkkaan tutkitusta paikallishistoriasta. Siinä käydään läpi miltei viimeistä kuularuiskun panosta myöten Etelä-Pohjanmaalla majailleiden venäläissotilaiden riisuminen aseista tammikuussa 1918.

• • •

Itsenäisyyden juhlavuoden elokuvat luottavat aihevalikoimassaan voittopuolisesti taisteluihin ja sotaan. Elokuvista tähän mennessä katsotuin ja eniten huomiota saanut on Tuntematon sotilas, jonka mieleenjäävimpiin kuviin kuuluu kuva Eero Ahon esittämästä alikersantti Rokasta konepistooli kainalossa karjumassa raivoaan ja turhautumistaan ulos talvi-ilmaan. Elokuvaohjaaja AJ Annilan ja kirjailija Antti Tuurin Ikitie ei aivan mene sotaan, vaan ottaa maastokseen idealismien väkivaltaiseen törmäämisen; vilpittömän naiivisti työläisten paratiisiin uskonut idealismi törmää kahdenlaiseen totalitarismiin: Suomessa Lapuan liikkeen protofasismiin ja Itä-Karjalassa Stalinin ajamaan vähemmistökansallisuuksien likvidointiin. Kumpaakin yhdistää taipumus pehmittää uhrinsa muistuttamalla olemassaolostaan horisonttiin tyhjäkäynnille jätetyllä mustalla autolla.

• • •

Suomen itsenäisyyden juhlavuodelle haettiin arvokkuutta myös Dome Karukosken henkilökuvalla kansainvälisesti tunnetuimmasta suomalaisesta homoeroottisesta taiteilijasta. Piirtäjä Touko Laaksosen alias Tom of Finlandin henkilöhistoriaa tuokiokuvina läpikäynyt elokuva kronikoi samalla Suomen historiaa todistamalla elokuvassa nähtävän kriminalisoidun homoseksuaalisuuden muuntumista karnevalisoiduksi homoudeksi. Mieleenjäävimpiin kuviin kuuluivat kuvat päähenkilöstä lymyilemässä pöpelikössä seksikumppania etsimässä, koska ne olivat kuin suoraa suomifilmin kuvastoa. Kun elokuvan ilmaisutyyli muuttui jäykästä kärvistelystä hyvään tarkoittavaan Suomeen sopivasti iskulause-elokuvamaiseksi rakkauden yleismaailmalliseksi viestiksi. Historiaksi kelpasi juhlavuoden elokuvissa myös lähihistoria.

• • •

Aleksi Mäkelän ohjaama Suomen ensimmäistä jääkiekon maailmanmestaruutta juhlivan MM-vuosi 1995:n mukaan nimetty 95 lähentelee sekin sotaelokuvaa. Pukuopista kaukaloon lähtevät sankarijääkiekkoilijat hyvästellään miehekkäin läpsäisyin kuin taisteluun lähtevät sotilaat tai hyppyyn lähtevät laskuvarjojääkärit. Panu Aaltion musiikki ei aivan soi sotilasmarssin tahdissa, mutta melkein. Otteluun valmistautuvan jääkiekkojoukkueen tarinan rinnalla elokuva juoksuttaa muutaman fanin ja tsempparin tarinaa. Juonilangoista tunteita manipuloivin on se, missä seurataan saattohoidossa makaavan Pekka Strangin esittämän syöpäpotilaan ympärille kerääntyvää vanhojen kavereiden ja jääkiekkofanien tapaamista kiekkofinaalipäivänä. Kun potilas kuolee saatuaan nähdä Suomen viimein voittavan kiekkomestaruuden hän on jo sinivalkoisiin lakanoihin kääriytynyt – kuin sankarivainaja. Likeltä piti, etten tukehtunut nauruun.

On sanottu, että suomalaiset kestävät huonosti hyviä aikoja, mikä käänteisesti tarkoittaisi sitä, etteivät suomalaiset ole kotonaan muualla kuin pulassa ja kurjuudessa. Voi yhtä hyvin ajatella niinkin, että suomalaiset eivät osaa juhlia iloisesti, sillä Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden luulisi olleen iloisen juhlimisen arvoista. 100-vuotisjuhlaelokuvista sitä ei ainakaan huomaa – sotaa, raivokasta taistelua, kuolemaa ja historian pölyä, sitä oli elokuvien 100-vuotias Suomi.

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone