Dunkirk kertoo yhdestä toisen maailmansodan suurimmista laivasto-operaatioista. Yli 300000 sotilasta täytyi evakuoida Ranskasta Dunkerquen kaupungista Englantiin touko-kesäkuun vaihteessa 1940.

Operaatioon osallistui satoja, miltei tuhatkunta alusta, joiden joukossa paljon siviilialuksia, kauppalaivoja, kalastusaluksia ja huviveneitä, koska Englannin laivastossa ei riittänyt työhön tarpeeksi aluksia. Evakuoinnin onnistumista on kuvattu ihmeeksi vaikka tuhansittain sotilaita kuolikin natsi-Saksan joukkojen, etupäässä ilmavoimien hyökätessä liittoutuneiden sotilaiden kansoittamalle rannalle.

Elokuvan kolmesta näkökulmasta, Jotka  lähestyvät evakuointia maalta, mereltä ja ilmasta, maa jää ohimenevimmälle käsittelylle. Elokuva rinnastaa eri elementtien varaan joutuneita sotilaita viemällä katsojan näkemään heidän vaikeuksiaan. Elokuvan kolme näkökulmaa esitetään aikajärjestyksessä, mutta tapahtumat eivät ole samanaikaisia.

• • •

Hävittäjäkoneen hytistä ulkoilmoille kamppailevasta lentäjästä elokuva leikkaa ruuman aukosta laivankannelle ponnistavaan sotilaaseen.

Tarkoitus on sanoa, että samassa sodassa ovat kaikki aselajit, niin sotilaat ja siviilitkin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolan ei haksahda jäljittämään yksityiskohtaisen tarkkaa historian näköiskertomusta. Hän esittää evakuoinnin suurena spektaakkelina ja katastrofina, jossa piili voiton siemen.

Vaikka elokuva ei keskity kertomaan muutamista päähenkilöista, niin silti Dunkirkissä on  kolme keskeistä näkökulmahenkilöä; On Tom Hardyn esittämä lentäjä Farrier, jonka täytyy osana Spitfire-hävittäjien osastoa  lentää Englannista Ranskan rannikolle suojaamaan brittisotilaiden vetäytymistä ja pitää matkan varrella huolta itsestään, lentäjätovereistaan ja polttoaineensa riittävyydestä taisteluihin ja kotimatkalle,  Ja on Fionn Whiteheadin esittämä maavoimien sotilas Tommy, joka vierehtii aluksi osastotovereittensa kanssa rantaan ja kohti evakuointia päätyäkseen  alati muuttuvan tilanteen heittelemäksi vailla tietoa määränpäästään.

Mark Rylancelle on kirjoitettu hieno rooli tehtäväänsä äärimmäisen velvollisuudentuntoisesti suhtautuvana pienen siviilialuksen kapteenina, mr. Dawsonina, joka nostaa sodan mukanaan tuomat vaikeat moraaliset kysymykset suoraan aluksensa kannelle pelastaessaan torpedoidun laivansa päällä kelluvan sotilaan ylös merestä.

• • •

Merestä pelastettu nimettömäksi jäävä sotilas (Cillian Murphy) kärsii ilmeisen pahasta traumaattisesta stressihäiriöstä, mikä tekee hänestä hengenvaarallisen aluksen muille matkustajille.

Elokuvan voi ajatella kuvittavan yhtä Winston Churchillin kuuluisimmista puheista, jonka mukaan britit ”taistelevat rannoilla, kaduilla, maalla, merellä ja ilmassa, kunnes Hitler on torjuttu.” Elokuvan dramaturgia on muutenkin kuin asiansa osaavan, sopivasti mahtipontisuutta ja äkäisyyttä annostelevan suuren reettorin puhe, jossa arkiset havainnot vuorottelevat moraalisten kannanottojen, menneisyyden esiinnostojen ja hengästyneen nykyhetken kanssa, jotta puhuja voi viedä juttunsa juonen hallittujen elliptisten kaarten kautta päätökseen.

Elokuvan majesteettisin hetki on, kun polttoaineen loputtua Spitfire-kone liitää Dunkerquen rannan yli potkurit pysähtyneenä, eikä lentäjä voi tehdä muuta kuin katsella maisemia ja toivoa pysyvänsä hengissä.

Hienoja hetkiä Dunkirkissä on miltei ruuhkaksi asti. Jos kaikki on yhtä suurta hetkeä, niin silloin ei mikään ole.

• • •

Elokuvamusiikkisäveltäjien veteraanin Hans Zimmerin  musiikki on paikoin lähempänä äänitehostetta kuin musiikkia, etenkin silloin kun elokuva seuraa   eräänlaiseksi päähenkilöksi noussutta jalkaväkisotilas Tommya, jonka tajuntaa tahdittavat Zimmerin musiikin ahdistavat iskut ja kellon tikitystä muistuttava rytmi, joka tietenkin vaimenee vasta Tommyn päästyä kotimatkalle.

Dunkirkiä olisi helppo moittia siitä, että se tietoisesti hygienisoi sodan sarjakuvaestetiikaksi, missä ihmiset kaatuvat tulitukseen tai räjähtävät ilmaan eikä kenenkään veri vuoda tai suolet valu. Hygienisointimoite ei osu maaliinsa, koska Dunkirk ei ole sellainen sotaelokuva, millaisina toisesta maailmansodasta kertovia elokuvia on totuttu pitämään. Niitä perinteisiä sotaelokuvia ovat mm. Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryan (1998). Se ei kaihdellut sotavammojen realistista kuvaamista, ja HBO-yhtiön Taistelutoverit –tv-sarjakin (2002) näytti toisen maailmansodan sotilaiden kärsimykset ajoittain liki naturalistisen tarkasti.

• • •

Dunkirk ei ole perinteinen sotaelokuva siinä mielessä, että se kuvaisi taistelevia joukko-osastoja ja niiden yksilösankareita, joiden luonteita ja persoonakohtaista kehitystä katsoja saisi seurata. Dunkirk ei tarjoa helpointa tietä katseluun antamalla katsojalle ystäväksi samastuttavia yksilöitä.

Elokuva seuraa suuria joukkoja, suuria tunteita, moraalia ja abstrakteja periaatteita, kuten vaikka sitä, ketkä ovat kiinnostuneita lähinnä itsestään ja oman henkensä säilyttämisestä silloin kun hengenvaarassa ovat muutkin. Kenen moraalinen kompassi osoittaa edes suunnilleen oikeaan suuntaan äärimmäisen kaoottisessa evakuointitilanteessa, siitä on kyse.

Mykkäelokuvien tavoin Dunkirkin väkevin emotionaalinen aines välittyy kuvin, eikä dialogin kautta. Siinä näkyy mm.  John le Carré -filmatisointi Pappi, lukkari, talonpoika, vakoojan (2011) kuvanneen kuvaaja Hoyte van Hoyteman sekä Tom Hardyn ja  Mark Rylancen kaltaisten näyttelijöiden ilmaisuvoimaisuus.

• • •

Kuviin liittyy eräs toinenkin Dunkirkin poikkeuksellinen piirre.  Ohjaaja Nolan on jo vuosia puhunut perinteisen filmille kuvaamisen puolesta, koska pitää sitä taiteellisesti laadukkaampana kun digitaalikuvausta. Vielä jokunen vuosi sitten elokuvan ja niiden elokuvateatterissa esittämisen ja katsomisen kuolemasta puhuttiin kuin se olisi jo peruuttamattomasti tapahtunut tosiasia. Tuota vielä tapahtumatonta kuolemaa torjumaan elokuvateattereihin tuotiin kolmiulotteisuus erikoisuutena, jonka tarkoitus oli vetää enemmän katsojia elokuvateattereihin. Tosin nykyisellään se taitaa ennemminkin karkottaa katsojia, koska 3D- näytösten lipunhinnat on nostettu pysyvästi muita näytöksiä korkeammiksi, ja senkin takia, että on katsojia, jotka saavat kolmiulotteisten elokuvien katsomisen vaatimien 3d -lasien käyttämisestä päänsärkyä. Puhumattakaan siitä, että kolmiulotteisuus on useimmissa tapauksissa pelkkä tehoste vailla sen merkittävämpää kerronnallista tai elokuvataiteellista funktiota. Dunkirk ei kolmiulotteisuudesta perusta, vaa. luottaa ison kuvakoon ja tarkan kuvauksen vetovoimaan.

• • •

Nolan on samoin kuin elokuvaohjaaja Quentin Tarantino puhunut voimallisesti elokuvien filmille kuvaamisen sekä perinteisellä filmiprojektorilla esittämisen puolesta. Nolanin aiemmista elokuvista Batman-elokuva Yön ritari (2008) ja tieteiselokuva Inception (2010) sisälsivät 65 mm filmiformaatilla kuvattuja jaksoja tai kohtauksia. 65 millimetrin filmi on kameranegatiivikoko, josta tehdään esittämistä varten hiukan leveämpi, 70 mm formaatti. Kuvausformaattina 65 millimetrin koko on tehnyt pienehköä paluuta viime vuosina, koska Christopher Nolanin ja Quentin Tarantinon kaltaiset entusiastit ovat ylistäneet filmikuvan parempaa erottelukykyä ja laatua digitaaliseen kuvaan verrattuna.  Tarantinon The Hateful Eight -elokuvaa esitettiin Yhdysvalloissa sen ensi-iltakierroksella joulukuussa 2015 noin sadassa sellaisessa teatterissa, jotka pystyivät näyttämään siitä 70 mm esityskopion. Pohjois-Amerikassa on tuhansia elokuvateattereita, joten eipä ihme, että elokuvien esitysyhtiöt eivät ole järin innoissaan  Tarantinon ja  hänen tukijoidensa, kuten The Weinstein Company -studion puuhaamasta hankkeesta painostaa amerikkalaisia elokuvateattereita panostamaan 70 mm esityskalustoon. Nolan on Dunkirk-elokuvallaan tiettyyn mittaan osa tätä projektia. Vaikka Dunkirk esitetään Suomessa, kuten useimmissa muissa maailman maissa nykyisissä elokuvateatterissa vallitsevan normin mukaisesti digikopiona, niin silti elokuvan kuvista ja etenkin ilmataistelukohtauksista välittyy kuvien poikkeuksellisen suuri tarkkuus ja valovoimaisuus.

• • • 

 Merkillepantavaa on myös se, mitä elokuvasta puuttuu, eikä niinkään paljon kaikki se mitä siinä on. Yhtään saksalaissotilasta ei koskaan näy. Amerikkalaisia ei mainita sanallakaan. Kertaakaan kuvaan ei tule karttahuoneen täydeltä huokailevia kenraaleja.  Monilla elokuvan henkilöistä ei ole edes nimeä ikään kuin heidän persoonansa eivät merkitsisi mitään suuremman tapahtuman rinnalla.

Nolan luottaa kuvaan.  Avainkuvat nähdään jo elokuvan alkupuolella, missä päättymättömiltä tuntuvat sotilaiden jonot johtavat vedenrajaan tai laiturille odottamaan kuljetusta kotiin. Kuka saa tulla mukaan, ja kenen täytyy jäädä odottamaan vielä lisää: Tilanteen ja moraalin vaatimuksista on kysymys, eikä siitä kuoleeko tämä vai tuo sotilas. Kyse on Iso-Britannian puolustuskykyyn olennaisesti vaikuttaneiden joukko-osastojen ja sitä mukaa koko kansakunnan selviämisestä.

Artikkelista on 21.7. ensijulkaisun jälkeen stilisoitu muutamia lyöntivirheitä ja korjattu kieliasua 23.7.