Charlize Theronin selkä on ensimmäinen kuva joka jää elokuvasta mieleen. Selkä pullistelee lihaksia ja on silminnähden mustelmilla. Selkä ja sen omistaja, Charlize Theronin esittämä Iso-Britannian tiedustelupalvelu MI6n agentti Lorraine Broughton on juuri käynyt Berliinissä, molemmissa Berliineissä, länsi- ja itäpuolella juuri ennen rautaesiripun kaatumista. Hänellä on ollut tavattoman monta tehtävää: tärkeä brittiagentti on murhattu, minkä jälkeen kaikkien länsiagenttien nimet sisältävä lista on ollut kadoksissa, koko listan ulkoa opetellut itäsaksalaisbyrokraatti on valmis loikkaamaan länteen mikäli saa apua. Samalla olisi paljastettava ja saatava kiinni Satcheliksi kutsuttu kaksoisagentti. Sekä Neuvostoliiton että Itä-Saksan tiedustelupalveluiden toimijat häiritsevät Broughtonin toimia minkä ennättävät. MI6n Berliinin-päämajan johtaja David Percival (James McAvoy) ottaa kaiken irti asemastaan ja liki diplomaattistatuksestaan, mikä mahdollistaa kaikenlaisen mustan pörssin kaupan, hyvät tulot ja paljon suhteita.
• • •
Theronin esittämä agentti on viileyden ruumiillistuma. Hän ei juuri hymyile ja hänen ruokavalionsakin on pakastettua Stolitshnaja-vodkaa jäillä. Näemme hänen nousevan jääkuutiokylvystä ainakin kahdesti. Hän katselee ihmisiä kylmänviileästi kuin alati arvioiden etäisyyksiä ja mahdollisen vastustajan heikkoja kohtia. Tunteita hänellä ei näyttäisi olevan, eikä persoonaakaan. Tappelijana ja tappajana hän on vain viileää tehokkuutta. Päämäärää kohti mennään pienimmällä mahdollisella vaivalla, nopeasti ja mitään unohtamatta. Elokuva perustuu brittiläisen sarjakuvakäsikirjoittaja Antony Johnstonin sarjakuvaromaaniin The Coldest City. Sen piti olla ensimmäinen teos kokonaisessa sarjassa kylmän sodan aikaisesta Berliinistä kertovia sarjakuvaromaaneja. Johnston on kirjoittanut myös muita sarjakuvia, osuuksia supersankari Daredevilin seikkailuihin sekä tietokonepelejä.
• • •
Juoni on elokuvassa vuoden 1989 kaikkine suurvaltapoliittisine käänteineen ja sävyineen mahdollisimman mutkikas ja lopultakin yhdentekevä. Varsinaista vakoilijan työtä emme näe agentti Broughtonin juurikaan tekevän, tosin hän kyllä teippaa salakuuntelu- ja nauhoituslaitteet ihoonsa kiinni päivittäin. Saamiaan tallenteita hän kelailee iltaisin. Hänellä on ilmiömäinen kyky vetää puoleensa murhaajia ja muita väkivaltaa lähestymistavoissaan käyttäviä toimijoita joita hän pätkii pinoon siinä missä toiset vaihtavat märät kengät vastikään tuuletettuihin jalkineisiin. Erilaiset ihmisten ja tiedonantajien kohtaamiset ovat elokuvassa vain tekosyy marssittaa esiin seuraava taistelukohtaus. Taistelukohtaustensa aikana elokuva hengittää. Sen ohjaaja David Leitch on itse kokenut stunt- eli sijaisnäyttelijä, vaarallisen näköisten useimmiten ääriväkivaltaisten taistelukohtausten sijaisnäyttelijä. Leitch on toiminut ohjaajana Keanu Reevesistä väkivaltaisen toimintasankarin tehneissä John Wick -elokuvissa ohjaajana yhdessä Chad Stahelskin kanssa.
• • •
Atomic Blonden Leitch on ohjannut väkivaltaisten taistelukohtausten kokoelmana. Kovin paljon muuta olemassaolon syytä elokuvalla ei ole. Asia sinänsä on, että ne taistelukohtaukset on tehty hyvin ja viihdyttävästi, sikäli kuin toisten hakkaamisen katselu voi ketään viihdyttää. Aikansa kun katselee miten Charlize Theron, joka tiettävästi sanonut tehneensä kohtauksensa itse käyttämättä sijaisnäyttelijää, suoriutuu päällekarkaajistaan käyttämällä luovaa ajattelua pamauttamalla roistoa milloin kattilalla milloin jääkaapin ovella päin naamataulua. Joutuupa erään kerran kasteluletkukin kaksoiskäyttöön kuristusaseena ja liaanina. Tällaisen katseleminen viihdyttää siinä missä Charles Chaplinin lyhytelokuvatkin, niissähän oli vakionumerona Chaplinin suoriutuminen voittajana huomattavan paljon akrobatiaa ja väkivaltaa sisältäneistä yhteenotoista uhkaavan partaisen äijänkorston kanssa. Chaplinin tapauksessa arvostettavaa oli baletinkaltaista koreografiaa noudattaneiden väkivaltaisten takaa-ajojen tavattoman tarkkaa ajoitusta vaatineiden ohjelmanumeroiden rytmi.
• • •
Taistelukohtauksia voi ihailla tarkkaa suunnittelua ja monien ammattilaisten työtä vaatineina ohjelmanumeroina. Esimerkiksi kasvoihin kohdistuneita lyöntejä ei yleensä viedä perille saakka, vaan juuri ja juuri niin pitkälle, että katsojan silmä itse kuvittelee loput etenkin kun äänisuunnittelijan mehukkaaksi editoima lyöntiä tehostava ääni täydellistää vaikutelman. Tätähän elokuvat myös ovat, silmänlumetta ja huijausta. Atomic Blondessa taistelukohtausten ensisijaisuus käy kunnon tarinan puutteessa pidemmän päälle puuduttavaksi, se on vähän kuin katselisi pitkää jonoa pelkkiä erikoistehosteita. 1980-luvun lopun Berliinin ilmapiiriä on luotu monin paikoin osaavasti, vaikka elokuvan musiikkivalikoimaa vaivaa samankaltainen sävyttömyys kuin sen juontakin. Biisi on päässyt soundtrackille, kunhan se vain on 1980-luvulta, eikä sillä niin väliä miten tarkkaan se osuu elokuvan oletettuun tapahtuma-ajankohtaan. Sitä jää miettimään montako kertaa Nenan 99 Luftballons voidaan soittaa samassa elokuvassa.
Elokuvanharrastaja hätkähti kohtauksesta, missä brittiagentti livisti takaa-ajajiltaan silloisen Itä-Berliinin komeimpaan elokuvateatteriin Alexanderplatzin viereiseen Kino Internationaliin Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvan näytökseen. Oli jotensakin toismaailmallinen tunnelma kuvissa, joissa naisagentti vetää vastustajiaan köniin ikäänkuin Tarkovskin kuvien ’läpi’, koska tappelijoiden siluetit heijastuvat vasten kuvia joissa näkyvät Stalkerin kohtaukset. Siinä eivät maailmat kohdanneet, vaan, jos mahdollista, eri ajat ja sanalla sanoen maailmankuvat.
Atomic Blonde
Ohjaus: David Leitch.
Pääosissa: Charlize Theron, James McAvoy, John Goodman, Toby Jones.
Kuvaus: Jonathan Sela.
Kesto: 1 h 55 min.
Arvostelua on muokattu 4.8.2017 klo 07.29 lisäämällä krediittitiedot ja huomautus elokuvan musiikkivalikoimasta.
