Joitain vuosia, oikeastaan toistakymmentä vuotta sitten ollessani eräällä eurooppalaisella elokuvafestivaalilla kysäisin kanadalaiselta elokuvakriitikkokollegalta millaisia elokuvia heidän maastaan tulee. Sain yksikantaisen vastauksen: ”Hyvää tarkoittavia elokuvia.” Ikään kuin koko asiassa ei olisi lainkaan enempää keskusteltavaa saati sitten muutakaan kiinnostavaa. Ihmettelin tovin että näinkö pian koko 36-miljoonaisen kansan elokuvatuotanto oli käsitelty. Vähänpä silloin tiesin, että saman vastauksen voisi joskus tulevaisuudessa eli nyt antaa myös suomalaisesta elokuvasta. No ajatelkaa nyt kuluvan vuoden 2017 ja muutamia muitakin viimeaikaisia kotimaisia elokuvia: Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen jossa näkyy vahvana tekijänsä halu puuttua pakolaisten kohteluun Suomessa, mikä teki siitä hyvien asioiden ja hyvien ihmisten puolesta tehtyä iskulause-elokuvaa. Elokuvan iskulausemaisuus jättää jälkeensä tympeän tunteen etiikan tuputtamisesta katsojalle. Tästä asiasta kirjoitin artikkelissani Aki Kaurismäki kalanmaksaöljyn kauppiaana (osa 1) tällä sivustolla helmikuussa 2017.
- • •
Hyvää tarkoittaviin elokuviin kuuluu muitakin, kuten Dome Karukosken Tom of Finland, jota rasitti elokuvan tekijöiden ja markkinoijien hanakkuus tehdä siitä vaatepuu hyville tarkoituksille. Amnesty International oli antanut elokuvalle hyväksyntänsä ihmisoikeustekona ja elokuva otettiin myös osaksi Suomen 100-vuotisjuhlintaa, mikä osaltaan jäykisti sitä ”arvokkaan” suurmieselokuvan kaavaan. Näiden elokuvien lisäksi on vielä mainittava 10.3. ensi-iltansa saanut Samuli Valkaman ohjaus Saattokeikka. Siinä oli kyse Heikki Nousiaisen esittämän rasistisen mielensäpahoittaja-olkiukon saattamisesta oikealle, elämäniloiselle vapauden tielle, missä eivät vaivaa rasistiset tai muuten taantumukselliset ennakkoluulot, oli ennakkoluulojen kohteena sitten somalitaustainen nuori mies tai homoseksuaalisuutensa kanssa kaapista ulos tuleva oma aikuinen poika. Edellä mainitut ovat elokuvia joiden funktio tuntuisi olevan saada katsojansa huokailemaan lempeästi, voi kunpa ihmiset kohtelisivat toisiaan paremmin.
• • •
Nämä elokuvat ovat generoineet hurskaiden toiveiden lisäksi yleishumaania hyminää, joka tuskin on vaikuttanut teoksia saatelleiden hyvien tarkoitusten toteutumiseen sitä taikka tätä, koska ne joilla on entuudestaan vakiintuneet mielipiteet mainittujen elokuvien esillä pitämistä aiheista, kuten seksuaalivähemmistöjen tai pakolaisten kohtelusta Suomessa eivät muuta katsomustaan mihinkään, vaikka elokuvilla kuinka vilpittömiä toiveita esitettäisiin.
Tiina Lymin ohjaama Äkkilähtö (2016) oli turhankin tietoisesti vahvojen naisten elokuvaksi kirjoitettu tarina, koska siinä näkyi liiankin selvästi että nyt – jukoliste – tehdään voimaannuttavaa elokuvaa.
En suinkaan tarkoita, etteikö taiteilijoilla saisi olla mielipiteitä, mutta minusta olisi asiallista pitää kaksi asiaa erillään.
• • •
On taide ja sen tekeminen, ja sitten ovat eettiset kannanotot ja/tai uskonnollistyyppinen hartaus. Näistä kaikista on turha odottaa suosionosoituksia, koska taideteoksen käyttäminen alustana moraalis-eettisille julistuksille tuottaa useimmiten tendenssitaidetta, mikä on taiteeksi tylsää ja pahimmillaan yleisöä aliarvioivaa. Suomalaisen fiktioelokuvan yhteiskunnallisuus ei ole edistynyt Pekka Puupää -elokuvien päivistä, jolloin käypää kuvaa yhteiskunnasta edusti Pekka ja Pätkä miljonääreinä -komedia (1958), jossa Pekka Puupää perii lelutehtailijan kuuluisuutensa tähden. Elokuvassa ”Johtajien käsikirjan” innoittamina Pekka ja Pätkä ryhtyvät harrastamaan keilailua, ”johtajille sopivaa rentoutusta”, ja törmäilevät keilaradalla. Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955) vei sankarinsa kiipeliin panemalla heidät töihin puutyötehtaaseen, mistä he pelastautuivat katusoittajiksi.
Jussi Orozan tätä kirjoitettaessa tuore dokumenttielokuva Tarinoiden Suomi liittyy osaksi hyvien tarkoitusten taideaaltoa. Tarinoiden Suomi on Ylen tv-ohjelmistosta tutulla Tarinateltta esittää -konseptilla toteutettu elokuva. Keskelle asuinpaikkaansa pystytetyssä telttastudiossa kävi satunnaisia kävijöitä kertomassa elämästään. Koska Tarinoiden Suomi -elokuva ei voi ottaa käyttöön vanhaa iskulausetta jokaisen ihmisen laulunarvoisuudesta, niin se mukauttaa lauseen tarinallisuuteen muodossa ”Meillä kaikilla on tarina.” Elokuva on tehty ylevöittämään tavallisuuden ja tavallisten ihmisten kokemusmaailmaa. Se ei aivan sano, että joka hetkessä (ja meissä kaikissa) asuu pieni ikuisuus, mutta melkein.
• • •
Maailman mittakaavassa ne taideteokset, jotka ovat muuttaneet maailmaa, eivät ole välttämättä tarkoittaneet erityisen hyvää. Ajatellaan nyt vaikka kaksikkoa Salvador Dali & Luis Bunuel. Heidän elokuvansa Andalusialainen koira ja Kulta-aika lähinnä kauhistuttivat aikalaisia, mutta vaikutus elokuvataiteeseen oli sitäkin suurempi. Paljon muuhun kuin taiteeseen ei taideteoksilla voi vaikutusta ollakaan. Osataan hyviin tarkoituksiin kompastua muuallakin kuin Suomessa: Kun turkkilais-saksalainen elokuvaohjaaja Fatih Akin teki kolme vuotta sitten elokuvan The Cut, niin elokuvakriitikoiden ja- toimittajien reaktiot olivat lähinnä vaivautuneita, koska historian kuvittamisyritys oli kaikessa jäykkyydessään historiallisen, suorastaan monumentaalisen tönkkö.
• • •
Akinin armeenidraama The Cut oli myötähävettävän kömpelöä hakukone-englanniksi puhuttua suurisuuntaista melodraamaa. Siinä oli epäilemättä tavoiteltu Elia Kazanin elokuvien tapaista suurta eeppistä tyyliä. Mutta tyyli ja elkeet eivät riitä tarinaksi. Akinin hyvä tarkoitus oli varmaankin kiinnittää maailman huomio turkkilaisen ottomaanivaltakunnan vuonna 1915 toteuttamaan armeenien joukkotuhoon. The Cut on siis mitä puhtain esimerkki tendenssitaiteesta. Tällaiset elokuvat yleensä unohtuvat. Ne jotka osaavat asiansa eivätkä alleviivaa, jäävät mieleen.
Missä ovat muuten suomalaiset Dardenne-veljesten tasoiset elokuvantekijät? Belgialaiset ohjaaja-käsikirjoittajat Jean-Pierre ja Luc Dardenne ovat tehneet aika kasan elokuvia, joissa tinkimätön yhteiskunnallisuus yhdistyy laajasti ymmärrettyyn humaanisuuteen, ja eettiset kannanotot ovat elimellinen osa elokuvaa. Kaksi päivää, yksi yö -elokuvan (2014) kaltaiset teokset näyttävät työttömyyden vaikutukset paitsi irtisanottuun itseensä myös hänen työtovereihinsa tekemättä elokuvasta kokoelmaa iskulauseita joiden tahdissa nyökytellä päätään.
• • •
En ole kieltämässä kotimaisilta elokuvataiteilijoilta eettisiä tai moraalisia kannanottoja, mutta mikä pakko niitä on survoa taideteoksiin kuin matolääkkeitä lemmikkieläinten ruokaan? Eettisyys ei lähtökohtaisesti huononna taidetta, vaikkei se siitä parempaa teekään. Jos taiteilija tahtoo herättää yleisönsä tuntemaan murhetta maailman pahuudesta, niin onko hän silloin valinnut oikeaa ammattia? Synnintunto ja murhe maailman tilasta kuuluvat ennemminkin järjestäytyneen uskonnon ammattilaisille eli papeille.
