Tämä on jo yhdeksäs (tai kymmenes, laskutavasta riippuen) elokuva, joka on tavalla tai toisella saanut alkusysäyksensä ranskalaiskirjailija Pierre Boullen Apinoiden planeetta -romaanista (1963).

Hollywood on alituisessa hittiaiheiden metsästyksessään palannut kertomaan draamaa kahden kädellislajin kitkaisista väleistä.

Elokuvien tietokoneavusteisen tehostetekniikan edistyttyä oli mahdollista hylätä vanhat, raskaat lateksiset apinanaamarit ja siirtyä bitti ja pikseli –pitoiseen naamiointiin.

Eräänlainen draamasarjan uudelleenkäynnistys nähtiin vuonna 2011, jolloin Apinoiden planeetan synty  -elokuva (ohj. Rupert Wyatt) uskaltautui hylkäämään alkuperäisromaanin idean  ajassa ja avaruudessa määräämättömän pitkän matkan tehneistä astronauteista, jotka haaksirikkoutuvat kotiplaneetalleen, jolla apinat ovat ottaneet vallan ihmiskunnan tuhottua itsensä ydinsodilla.

• • •

Wyattin elokuvan idea oli jalostaa ihmiskunnan itsetuhoisuus toheloimiseksi geeniteknologialla, mikä tuottaa dementialääkkeen, jolla on kaksi vaikutusta; Apinoille annettuna se tekee niistä huippuälykkäitä kapinallisia ja ihmisissä lääke synnyttää tappavan pandemian, mikä lopulta pyyhkii ihmiskunnan pois maan päältä.

Jo Apinoiden planeetan synty   esitteli meille aikanaan puhetaitoiseksi oppivan Caesar-apinan, jota esittää Taru sormusten herrasta -elokuvissa Klonkkua näytellyt Andy Serkis. Hän tuo paljolti eleillä ja ilmeillä kommunikoivan Caesarin hahmoon sellaista älykästä melankolisuutta, jota harvemmin tapaa Hollywoodin ison rahan hittituotteissa.

Apinoiden planeetan syntyä seurannut Apinoiden planeetan vallankumous (2014, ohj. Matt Reeves) jatkoi edelliselokuvassa pintaan noussutta ajatusta kahden toisilleen vieraan lajin vastakohtaisuuksien mahdollisesta kiristymisestä avoimeksi väkivaltaisuudeksi. Apinoiden planeetta -draamoissa on haluttu nähdä heijastumia Yhdysvaltain sisäisistä jännitteistä mustan ja valkoisen väestön välillä.

• • •

Apinatrilogian läpikäyvänä teemana on ollut ihmiskunnan hanakkuus ratkaista ongelmansa väkivallan käytöllä, vaikka paras aseemme olisikin älykkyys. Pohjimmiltaan elokuvien apinoissa on voinut nähdä oikeuksiaan vaativien etnisten vähemmistöjen miitanttiutta. Trilogian ensimmäinen elokuva oli varoitus olla leikkimättä jumalaa geenitekniologisella näppäryydellä. Trilogian toinen elokuva on taas selkeimmin poliittinen, siitä löytää selvääkin selvempiä viittauksia niin Malcolm X:n kuin Martin Luther Kingin äänenpainoihin. Trilogian päätösosa Sota apinoiden planeetasta täydellistää edeltävien elokuvien aloittamat draamalliset kehityskulut. Siinä näkyy myös, että tekijät ovat ottaneet opikseen viime vuosien parhaiden jatkuvajuonisten tv-sarjojen käsikirjoituksista; kaikkea ei tarvitse selittää juurta jaksain alleviivaten, koska katsojilla voi luottaa olevan muistia ja älyä.  Trilogian päätösosa tuo mukanaan muistumat edellisosista ja tarinallisen syvyysulottuvuuden.

• • •

Sota apinoiden planeetasta on trilogian osista varsin raskas katsella näkemyksensä synkeyden takia. Lajien välisessä sodassa voitolle pääsevät fanaattisimmat väkivallan kannattajat. Ja ihmiskunnan kohtalo päätyy Woody Harrelsonin karikatyyrimäisesti esittämän everstiksi kutsutun sotilasfanaatikon käsiin. Kuin synkeyden vastapainoksi elokuvan apinat ovat niin ilmeikkäitä, emootioiltaan ja käytökseltään moniulotteisia hahmoja, että ihmiset jäävät elokuvassa aivan pahvikuviksi, pahiten  Harrelsonin esittämä sekopäinen  eversti, joka teurastaa apinoiden henkisen johtajan, Caesarin perheen vain huvikseen.

Eversti myös rakennuttaa keskitysleirimäiseen varuskuntaansa apinaorjillaan muuria, jonka tarkoitusta ei koskaan kerrota ja jota hänen omat sotilaansakin pitävät hyödyttömänä.  Everstin hahmo tuo mukanaan viittauksen Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan omalla kiertoradallaan kulkeneeseen eversti Kurtziin, mutta Harrelson jää 1970-luvun Marlon Brandon rinnalla valjuksi oppipojaksi.

Sota apinoiden planeetasta -elokuvan kuvaaja Michael Seresin  tekee kuvistaan kuin historiamaalauksia. Elokuvan kuvat ovat viimeisteltyjä, klassisia kompositioita noudattavia kuvia ja ensisilmäyksellä hengästyttävän upeita katsella, mutta se mitä kunnon tarinaa on, jää kuvien upeuden alle. Parhaita syitä katsoa koko umpivakava trilogia onkin sen – niin, no, vakavuus.

• • •

 Sillä nyky-Hollywoodin elokuvissa näkee niin harvoin koneiston täydellä osaamisella tehtyjä suuren yleisön elokuvia, joiden läpikäyvinä teemoina ovat ihmisten liioiteltu itsevarmuus ja luottamus teknologian ja väkivallan kykyyn ratkaista ongelmat. Päätösosassaan trilogia kääntää katseensa dystopioille ominaisesti seuraamaan miten ihmiskunnan ylimielisyys koituu sen omaksi tuhoksi. Apinoita seuratessaan trilogia näyttää monia mahdollisia kehityskulkuja, jotka olisivat aamunkoittonsa kädellislajille tyypillisiä.

Trilogian näkyvin kaari on  päähahmo Caesarin kehitys lajien rauhanomaiseen rinnakkaiseloon uskovasta apinasta sorron  tiedostavaksi apinaksi. Päätösosassa hän hylkää vanhat rauhanomaisuuteen uskovat oppinsa ja heittäytyy kostamisen anatumuksellisuuteen pitäen tehtävänään everstin rankaisemista ja hänen saattamistaan vastuuseen kuin jumala tuomiopäivänä. Viime kädessä tämä kansansa vanhatestamentillinen johtaja ei pääse kuin luvatun maansa kynnykselle, missä hänen elämänsä täyttyy.

• • •

Kaavamaisia hittielokuvia paljon katselleelle Sota apinoiden planeetasta on virkistävän vapaa ylenpalttisesta viittailusta omaan Apinoiden planeetta -mytologiaansa sekä myös ironiasta, tuosta ajattelun laiskasta serkusta. Tiettyjä kuvia, kohtauksia ja tilanteita on tehty niin, että niiden velka elokuvan historian eräille teoksille näkyy, kuten jo mainitulle Ilmestyskirja. Nyt –elokuvalle ja luvuttomille muille sotaelokuville. Viime kädessä elokuva on pohjimmiltaan hittielokuvien ammattimiehen sielutonta työtä, eipä siitä jää kovinkaan paljon käteen kun upeat kuvat ja hienostuneet tehosteet poistetaan.  Tuskin palaan elokuvaan enää myöhemmin.

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone