Tunisialaisohjaaja Kaouther ben Hanian elokuva Le Challat de Tunis ottaa vauhtia kotimaansa pääkaupungissa Tunisissa kuulluista tarinoista miehestä, joka kiertelee kaupunkia skootterilla viiltäen vauhdista farkkupukuisten tai tiettyjen normien mukaisesti liian vähän pukeutunuiden naisten pakaroita. Sanan challat alkuperä on sanassa chalta, joka tarkoittaa Tunisissa veitsen, linkkuveitsen tai muun sellaisen teräaseen terää, jolla puolirikollinen tai gangsteri saattaisi merkitä reviiriään loukanneiden tai vaikka omaisuudekseen katsomiensa naisten kasvoja ja kroppaa. Elokuva suhtautuu näihin tarinoihin totena ja lähtee jäljittämään itse viiltelijää haastattelemalla hänen uhrejaan ja heidän omaisiaan, dramatisoimalla tapahtuneiksi väitettyjä tilanteita sekä etsimällä todellista viiltelijää vankilasta ja oikeuden dokumentteja hänestä.
• • •
Elokuvassa nähdään alkupuolella hiukan Michael Mooren dokumenttielokuvien retoriikasta muistuttava kohtaus Mornagin vankilan liepeiltä, missä virkaintoinen vartija saadaan kertomaan kameralle kuinka filmaaminen vankilassa ja sen luona on kiellettyä. Vartija oikein hiiltyy, kieltäytyy kertomasta onko tuomion saanut viiltelijä kyseisessä vankilassa ja tarttuu kameraan kääntäen sen maahan päin. Elokuvassa nähdään myös miten miesjoukko katukahvilassa käy kiihtynyttä keskustelua viiltelystä: Onko viiltäminen arabikulttuurin vai islamin seurausta. Katukauppias toteaa, että hyvä juttuhan se oli että viilteli, sillä ”kuuluisan saarnaajan sanoin tunisialainen katu on synnin miinakenttä.” Toisille viiltelijä on vain pelkkä huhu ja legenda. Niitäkin ukkoja löytyy, joiden mielestä ”ulkona puolialasti kulkeva nainen ansaitseekin tulla viillellyksi.”
• • •
Elokuvan ohjaaja etsii esiintyjiä, sillä hän tarvitsee elokuvansa dramatisoituja osuuksia varten jonkun esittämään itse viiltelijää. Viiltelijätarjokkaiden haastatteluita kuunnellessa ja koe-esiintymisiä tarkatessaan ohjaaja tapaa omaan ainutlaatuisuuteensa vakaasti uskovan nuoren miehen Jalal Dridin, jolle nuoren naisohjaajan auktoriteetti tuottaa ongelmia. Dridiä oli aikanaan epäilty viiltelijäksi, mutta oikeusistuin oli vapauttanut hänet. Elokuvassa näytetään paljon kävelyä paikasta toiseen kuin se olisi tärkeää todistusaineistoa. Dokumentaarisuuden tai tositvn tunnun luominen ainakin on hallussa. Eräs viiltelijä-Challatiksi itseään vuorenvarmasti uskova nuori mies kertoo viiltäneensä ensimmäisen kerran tyttöä, joka oli käyttäytynyt ylimielisesti häntä kohtaan ja koska se tuntui hyvältä, hän viilsi toista, kolmatta, neljättä ja niin poispäin. Mies teki paljon tyhmyyksiä, varasteli ja oli pikku huligaani.
• • •
Alkaa vaikuttaa siltä, että totuus Challatista pakenee yhtä liukkaasti kuin itse viiltelijäkin. Hän saavuttaa urbaanin legendan, miltei myyttisen hahmon mittasuhteet. Eikä siinä kaikki, Challatista on tehty tietokonepelikin. Hän on populaarikulttuurihahmo. Pelin suunnittelijalle Challat on kunkku, miljoonien ihailema. Omaa suhdettaan naisiin pelintekijä luonnehtii eläimelliseksi kiimaksi. Hänelle Challatin ihailu ja naisten esineellistäminen peihahmoiksi on ihan vain pelkkää pintaa.
Pelisuunnittelija vonkuu imaamilta hyväksyntää pelilleen, koska hunnutetun naisen viiltämisestä pisteet laskevat. Imaami on vallan tohkeissaan: koraanihan käskee naisia peittämän ainakin rintansa ellei enemmänkin. ” Naisethan voivat viekoitella miehen vaikka mihin pahuuteen, eritoten kauniit naiset.”
• • •
Ohjaaja väliin kiinnostuneempi tunisialaisesta elämänmenosta kuin itse aiheestaan, joka tuntuu olevan tekosyy Tunisin ja sen ihmisten esittelylle. Väliin tuntuu siltä, että puhetta riittää ja vastuu on kuulijalla. Elokuvassa vilahtavien työttömien aikamiespoikien, eräiden serkusten puheista kuultaa länsimaissakin tuttu kuva peräkammarinpojista, jotka tuntevat kaunaa kulttuurisesti ja taloudellisesti menestyviä naisia kohtaan. Dokumenttielokuvana alkanut Le Challat de Tunis ottaa suunnan hillittömyksiin ja freak-shown tyyliseksi kun esiin marssitetaan neitsyysmittarin keksijä. Ns. mittarin anturi mittaa naisen virtsasta onko hän neitsyt vai ei. ”Ennen vanhaan piti vahdata verta häävuoteen lakanoissa, mutta nyt ollaan high techiä.” Vähitellen koko elokuva menettää kierroksia. Hiljalleen varsinaiseksi aiheeksi paljastuu miesten ja naisten suhteiden jännitteet machouteen uskovassa arabikulttuurissa. Viimekätinen ongelma on tietenkin nuorison työttömyys. Elokuvan tuotannossa ollut mukana kansalaisjärjestöjä, mikä tuntuukin luontevalta.
Lisäys 11.3.2017 klo 10.23: Myöhemmin tuli mieleen, että mitä tulikaan nähtyä. Ei tainnut olla kaikki ihan suoraa dokumenttielokuvaa. Olisihan viimeistään sen ”neitsyysmittarin” jo pitänyt kertoa, missä mennään. Kiireessä romuista itse kasatun näköinen groteski kapistus vertautuu piladokumenttien klassikon, This Is Spinal Tapin äänenvoimakkuudeltaan yhteentoista asti menevään styrkkariin. Ohjaaja Kaouther Ben Hania pudottelee ei niinkään hienovaraisia vihjeitä elokuvansa luonteesta pitkin elokuvaa, enkä minä tarttunut niihin. No, toisaalta, onhan oma nautintonsa tulla taitavan tarinankertojan vedättämäksi, mistä muusta arabikulttuurin klassikko Tuhannen ja yhden tarinat kertookaan kuin juuri siitä.
11.3.2017 klo 10.23 tehdyt muutokset: Lisätty huomautus tarinan luonteesta ja poistettu jo menneeseen elokuvajuhlien esitykseen liittyvä aika- ja paikkatieto.
