Elokuvaohjaaja Florian Henckel von Donnersmarck on puhunut siitä, miten eri tavoin saksalaiset taannoin suhtautuivat hänen ensimmäiseen pitkään elokuvaansa Muiden elämä. Länsiberliiniläisille ja siten siis meille länsimaisille ihmisille Muiden elämä tuntui katsottaessa enemmänkin ehkä jännityselokuvalta, mutta entisen Itä-Saksan asukkaille elokuva tuntui tiettävästi jossain määrin terapeuttiselta kokemukselta. Siinä tiivistyvät maailmojen erot. Se mikä oli itäsaksalaisille totisinta totta, ei heille ollut välttämättä lainkaan naurun asia tai viihdettä kuten meille. Kertoo kyllä jotakin Henckel von Donnersmarckista, että hän on halunnut tehdä jo kaksi Saksan lähihistoriaa aineistonaan käyttävää elokuvaa. Kumpikin elokuva hyödyntää kolmannen valtakunnan elkeet perineen diktatuurivaltio Itä-Saksan kulttuuria. Sekä Teos vailla tekijää että Muiden elämä kertovat itäsaksalaisista taiteilijaelämistä.
• • •
Muiden elämä alkaa vuoden 1984 Itä-Berliinistä, keskeltä kylmää sotaa, kun glasnostista ei ole vielä tietoakaan. Stasin omassa oppilaitoksessa kapteeni Gerd Wiesler (Ulrich Mühe) opettaa kuulustelutekniikoita huomattavan Stasi-kokelaille. Kapteeni Wieslerin suurinta ammattitaitoa on epäinhimillistäminen: Hän epäinhimillistää kuulusteltavansa, eikä pidä heitä ihmisinä, joiden kuuluisi saada unta ja ihmismäistä kohtelua. Ammattiaan harjoittaessaan hän epäinhimillistää myös itsensä eli kovettaa tunteensa.
• • •
Elokuvan juonen sysäävät liikkeelle kulttuurielämää tarkkailevan ministerin mustasukkaisuus ja himo sekä Stasi-byrokraatin opportunismi. Ministeri Bruno Hempf (Thomas Thieme) on silmäillyt Martina Gedeckin esittämää tunnetuksi noussutta näyttelijää Christa-Maria Sielandia nähden mahdollisuuksia ryhtyä rajoittamattomaan porsasteluun. Ministeri on pitänyt näyttelijän poikaystävää, kirjailija Georg Dreymannia (Sebastian Koch) lemmikkinään taaten tälle menestyksekkään uran; julkaistuja teoksia, näyttämöille päässeitä sekunda-brechtiläisiä näytelmiä ja myönteistä julkisuutta. Elokuva ei esitä kirjailijaa ammattitaidottomana kynäilijänä, vaan osaavana mutta omahyväisenä skribenttinä, joka tietää mistä vaieta, mikäli mielii pysyä suosiossa. Elokuva näyttää miten tulee päivä, jolloin Stasin everstiluutnantti Grubitz (Ulrich Tukur) saa päähänsä edistää omaa uraansa tekemällä vaikutuksen kulttuurielämää tarkkailevaan ministeri Hempfiin. Esittämällä taiteilijapariskunnan mahdollisesti epäilyttävänä Grubitz saa itsensä näyttämään lahjomattoman epäluuloiselta eli valtion etua herkeämättä valvovana virkamiehenä.
• • •
Grubitz saa myös herätettyä ministerissä idean hankkiutua eroon kirjailijasta, joka kilpailee hänen himoitsemansa naisen huomiosta. Varsinaisen urkintatehtävän saa Stasi-kapteeni Wiesler. Hänelle tehtävä sopii, sillä hän on itäsaksalaisen sosialismin mallinukke: Mies, joka elää ja hengittää sen ideologian tahdissa, jota pitää elämän tärkeimpänä asiana. Wiesler epäilee luonnostaan kaikkia ja eritoten taiteilijoita. Hän hoitaa urkintatehtävänsä pedanttisen huolekkaasti kuin sosialistisen tasavallan ihanteisiin uskova soturi ainakin. Wiesler antaa kytkeä Sielandin ja Dreymanin asunnon täyteen mikrofoneja ja kameroita. Heidän elämästään nähdään, kuullaan ja taltioidaan kaikki, intiimeimpiä liikahduksia myöten. Stasi-herrojen suunnitelma yskähtelee, sillä kirjailijalta ei kuulla pienintäkään maanpetoksellista lausuntoa. Ehkäpä hän uskoo urkkijoitaan enemmän ja syvemmin DDR:n olevan ihanteidensa toteutuma.
• • •
Elokuva avaa temaattisesti kiehtovia ulottuvuuksia, sillä se saa pohdiskelemaan paljonko näytteleminen ja vakoileminen ovat sukua toisilleen. Elokuvaa lävistää aitouden tematiikka; elokuvassa kuvattuihin juhliin, joihin saapuu kirjailijan poliittisesti aktiivisia ystäviä, marssitetaan esiin pullollinen kuohujuomaa erikseen mainiten sen olevan aitoa tavaraa, eikä suunnitelmataloudessa kehitettyä korviketta. Aitouden tematiikka kertautuu juhlissa vielä kerran, kun kirjailijan huoneessa olevaa kirjaa kehutaan siitä että ”Se on sentään Brechtiä.” Se on yksi tapa sanoa sen olevan aitoa, oikeaa hyvää taidetta siinä missä kirjailija Dreymanin pianolla tapailema Beethovenin pianosonaatti nro 26 Es-duuri op. 81a, lisänimeltään Jäähyväissonaatti. Elokuvassa pianokappaletta kutsutaan nimellä Sonaatti hyvälle ihmiselle. Georgin ja Christan tunteiden aitoutta toisiaan kohtaan elokuva viivähtää ihmettelemässä hetken paljastettuaan heidän kummankin prostituoivan itseään etuisuuksien tähden.
• • •
He eivät ole toisiaan parempia siinäkään: Christan suhdetta ministeriin vastaa Georgin suhde valtioon sen lojaaleimpiin kuuluvana julkisena intellektuellina. Taiteilijapariskunnan elämässä käy ajan mittaan selväksi, että kukaan ei voi, laulajan ja toisinajattelijan Wolf Biermannin sanoin, ”antaa puhtaustodistusta siitä, ettei voisi koskaan osallistua sikamaisuuksiin.” Osa elokuvan kuvaaman diktatuurin luonnetta on sen tapa suhtautua yksilöihin biomassana, jonka funktio on valtiouskollisuus. Yksilöllisyyttä sortovaltio ei suvaitse. Joku elokuvan Stasi-byrokraateista toteaakin, että on olemassa viisi taiteilijatyyppiä, eli kaikki ihmiset ovat luokiteltavissa. Kerran luokitellulla ei ole mahdollisuuksia muuttua.
• • •
Elokuvan päähenkilöksi nousee Gerd Wiesler, Stasin virkailija HGW/XX7, jonka elokuva näyttää hädin tuskin ihmisenä. Hän on täydellisen erillään työtovereistaan ja muista ihmisistä, maineensa, arvoasemansa ja ympäröivän kulttuurin eristämä. Hänen kasvonsa ovat kuin naamio. Hän ei paljasta minkäänlaisia tunteita. Istuksiessaan viikkokaudet taiteilijapariskunnan ullakolla heitä kuuntelemassa ja katsomassa kapteeni Wieslerille tulee tutuksi kuuntelemiensa ihmisten syvä kiintymys toisiinsa ja taiteeseen. Me emme saa tietää mitä hänessä synnyttää jatkuva altistuminen ihmisille, joilla on tunteita ja omaa elämää, koska Wieslerillä ei omaa elämää, tunteita ja tajuntaa näytetä olevankaan vaan vain minimaalisen pieniä silmien liikahduksia.
• • •
Hänen elämänsä elokuva näyttää ankeimpana kaikista. Ja hän on sentään etuoikeutettua johtajistoa, väliportaan pomo kylläkin. Wieslerillä on täydellisen anonyymi asunto sieluttoman kolhossa betonikolossissa, jonne valtio lähettää hänelle työsuhde-etuna prostituoidun varttitunniksi huolehtimaan hänen läheisyyden tarpeistaan. Wieslerillä ei ole ketään, jolle puhua. Maassa, jossa hän elää avoin puhuminen olisi vaarallista. Vain hädin tuskin havaittava mielihyvä Beethovenin sonaatin kuuntelemisesta saattaisi kertoa hänen ajatuksistaan. Vasta sitten, kun hänen on esimiestensä painostuksesta tehostettava kohteidensa vakoilua, hänen vaivihkaa ja vaistomaisesti tekemänsä päätökset kertovat hänestä eniten. Muiden elämä on satumainen kertomus taiteen vapauttavasta ja hyvää tekevästä vaikutuksesta.
Muiden elämä.
Ohjaus ja käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck.
Pääosissa: Matrina Gedeck, Ulrich Mühe, Sebastian Koch, Ulrich Tukur, Thomas Thieme.
Kuvaus: Hagen Bogdanski.
Lavastus: Silke Buhr.
Kesto: 2 h 12 min.
Ikäraja: 11.
Suoratoisto: Nähtävissä Yle Areenassa 2021 huhtikuun lopulle asti.
