British Film Instituten elokuvalehti Sight & Sound julkaisee nettisivuillaan juttusarjaa, jossa espanjalaisohjaaja Pedro Almodovar kertoo, miten hän pärjäilee karanteeninomaisissa olosuhteissa, ja mitkä elokuvat 007 Goldfingeristä 1950-luvun amerikkalaisiin b-elokuviin antavat hänelle lohtua. Sarjan ensimmäinen osa on maaliskuun 23. päivältä, silloin Almodovar kertoi haluttomuudestaan kirjoittaa, koska sanojensa mukaan ”ei halunnut jättää todisteita eristyksen ensi päivien hänessä herättämistä tunteista, kenties juuri siksi, ettei eristys juurikaan eroa hänen normaalista elämästään.”
• • •
Hän kertoo tottuneensa elämään yksin ja jonkinasteisessa hälytystilassa, mikä havainto ei häntä juuri miellytä. Aluksi hän ei kirjoittanut riviäkään. Vasta mustalta huumorilta kuulostanut uutisotsikko, jonka mukaan Madridin luisteluradasta tehdään ruumishuone havahdutti Almodovarin, koska se kuulosti niin pahaenteiseltä. Vauhtiin päästyään Almodovar kertoo elävänsä luonnonvalon rytmissä ja iloitsevansa kevään tulosta. Eikä hän enää vilkuile kelloaan tuon tuosta, sillä yöllä ja päivällä ei ole aikataulua, kun kiireitä ei enää ole. Fiktion kirjoittamiseen hän ei tunne olevansa tarpeeksi hilpeä.
• • •
Almodovar kertoo vakuuttuneensa siitä että ”tämän kaiken jälkeen koittaa syntyvyysbuumi ja yhtä lailla erokäyrissä nähdään piikki, sillä Sartren sanonnan mukaan helvetti on toiset ihmiset. Almodovar uskoo, että jotkin vauvat syntyvät juuri eronneille pariskunnille. Hän pitää nykytodellisuutta uskottavampana science fictionina kuin realistisena tarinana. Almodovarista nykyinen pandemiatilanne tuntuu siltä kuin se olisi tullut suoraan kylmän sodan aikaisista leffoista, etenkin Richard Mathiesonin romaaneihin perustuvista. Almodovar mainitsee esimerkkeinä elokuvat Mies joka kutistui (ohj. Jack Arnold, 1957), Viimeinen mies (The Omega Man, ohj. Boris Sagal, 1971) sekä tv-sarjan The Twilight Zone (1959). Almodovar näkee näissä elokuvissa uhkan tulevan aina ulkopuolelta, olivat kyseessä sitten kommunistit, pakolaiset tai marsilaiset. Almodovar rinnastaa nykytilanteen 50-lukulaisten kauhuelokuvien tilanteisiin, eikä jätä käyttämättä tilaisuutta rinnastaa Donald Trumpia ”yhteen aikamme suurista sairauksista.”
• • •
Kaikkien kuolleiden lisäksi Almodovaria surettaa EU:n haluttomuus tukea kulttuuria. Hän myöntää, että Ranska ja Angela Merkelin Saksa ovat poikkeuksia. Huhtikuun toiseksi viimeisellä viikolla ilmestyneiden merkintöjensä neljännen osan loppuriveille Almodovar on listannut yhdeksän hienoa elokuvaa torjutusta rakkaudesta. Hänen kaikista kirja- ja elokuvasuosituksistaan saisi oman moniosaisen juttusarjansa. Kotona pysytellessään Almodovarin ainoa liikuntamuoto on kävellä sitä kotinsa pitkää käytävää, jota pitkin Julieta Serranon esittämän äidin ja Antonio Banderasin esittämän pojan nähtiin kävelevän Kärsimys ja kunnia -elokuvassa. Ohjaaja tunnustaa tarpeensa silkkaan viihteeseen, puhtaaseen eskapismiin valitsemalla katsottavakseen myös James Bond -leffan 007 ja Kultasormi (1964).
• • •
James Bond -leffaa katsellessaan hän muistelee muinaista tapaamistaan Sean Conneryn kanssa Cannesin elokuvafestivaalilla missä heidät oli plaseerattu illallispöydässä vieretysten. Espanjan tv-kanavat altistavat Almodovarin jatkuville liikutuksen hetkille. Kun yhdeltä kanavalta tulee dokumenttielokuva hänen ystävästään, meksikolaisesta laulaja Chavela Vargasista, jonka käheä-äänisiä lauluja kuultiin Almodovarin omissa elokuvissa Julieta (2016) ja Salaisuuteni kukka (1995), niin heti Vargas-dokumentin perään Almodovarin tunteisiin käy toinenkin dokumenttielokuva. Taidemaalari Antonio Lopezista kertova Unelma valosta (ohj. Victor Erice, 1992) saa Almodovarin valtoihinsa. Lopez on kotoisin Almodovarin omilta kotiseuduilta, La Manchasta. Luonnonvalon mukana karanteeniaan elävä Almodovar vaikuttaa ilmeisen herkistyneeltä valon vaiheille.
• • •
Päiväkirjojensa toisessa osassa Almodovar hiukan juoruilevasti kertoo kuinka hän ensimmäistä kertaa Oscar-seremonioihin osallistuessaan vuonna 1989 bongasi suuren määrän tähtiä ja nobodyja. Ohjaaja tuli samalla reissulla kutsutuksi Madonnan ja Warren Beattyn yhteisen elokuvan Dick Tracyn kuvauspaikalle. Se provosoi Almodovarista anekdootin myöhemmästä tapaamisesta Madonnan Blonde Ambition -kiertueen aikana, jolloin supertähti ei piitanut muusta kuin Antonio Banderasin kanssa puhumisesta. Suuria viisauksia taiteilijalla ei ole tarjota. Hänen päiväkirjoistaan huokuvat ikään kuin jatkuvaa preesensiä vahvalla tunteella elävän 70-vuotiaan juhlitun ja paljon nähneen taiteilijan elämä, muistot ja kokemukset. Melkein kuin katselisi jotain hänen elokuvaansa. Ovatko nämä merkinnät sitten autofiktiota vai eivät, hän itse tietää.
