Mikä saa minut pitämään juuri niistä elokuvista, joista pidän, oli kysymys, jonka sain pääsiäisen aikana kuulla muutamilta ystäviltäni, joihin pidin yhteyttä karanteeninomaisissa olosuhteissa ylikansallisen pikaviestipalvelun videopuheluilla.

Sen sijaan, että listaisin tässä jutussa 15 tai useampia suosikkielokuvaani kautta aikojen ja valuttaisin ylistystä niiden ylle voisi olla hedelmällisempää minunkin nostaa esiin elokuvia, joita olen ylistänyt elokuvakriitikkona. Kun mietin arvostamiani elokuvia, en löydä niistä kaikista samoja piirteitä. Sellaista tsekkauslistaa, johon voisi viskellä rastia ruutuun tiettyjen ehtojen täyttyessä ei ole olemassakaan, minulla ainakaan. Jollakulla muulla voi, mutta ei minulla.

• • •

 

Errol Morrisin Sodan oppitunnit -dokumenttielokuva on puhdaspiirteistä Morrisia. Hänellä ei ole käytössään kuin päähenkilönsä Yhdysvaltain entisen pitkäaikaisen puolustusministeri Robert McNamaran haastattelut ja arkistomateriaalia, niistä Morris on luonut kaunistekoisen ja mietteliään elokuvan.

Sodan oppitunnnit tehtiin vuonna 2003 ja se palkittiin parhaan dokumenttielokuvan Oscarilla 2004, eikä kukaan muistanut Morrisin elokuvaa enää lainkaan, kun Michael Moore aloitti oman shownsa vuoden 2004 Cannnesin festivaalilla. Näin lyhyt on ihmisten ja median muisti. Errol Morrisin tapa tehdä elokuvaa ei ole yhtään vähemmän poliittinen kuin Michael Moorenkaan.

Morrisin tapa on asiallinen, sivistynyt argumentointi, kun taas Moore elää kovaäänisestä elämöinnistä. Ero näkyy jo elokuvien estetiikassa; Mooren tabloiditelkkariohjelmia muistuttavissa elokuvissa äänessä on eniten Moore itse, Morrisin hillityn kaunistekoisissa elokuvissa puhuvat haastateltava, tosiasiat ja historia.

• • •

On elokuvia, joiden kuvat jäävät vaivaamaan, ellen sanoisi kummittelemaan mielessä. Yksi sellainen on Roy Anderssonin Toisen kerroksen lauluja (2000). Hänen elokuvistaan se oli ensimmäinen laajempaan levitykseen Suomessa tullut teos. Toki olin aiemmin nähnyt hänen lyhytelokuviaan, mm. vakuutusyhtiöille ja muille tehtyjä mainoksia, joita mm. Tampereen elokuvajuhlat on ansiokkaasti pitänyt esillä.

Täysin toiselta puolen maailmaa ja toisista tunnelmista on kotoisin hongkongilaisen Wong Kar-wain elokuva In the Mood for Love (2001). Siinä saman vuokratalon samaan rapuun muuttaa vuonna 1962 kaksi avioparia. Syntyy salasuhteita. Varsinaista tarinaa hauras elokuva ei kerro, sillä se on kuvakudelma pienistä katseista, eleistä ja vihjeistä. Ansiokkaassa arvostelussaan Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä heinäkuussa 2001 Kati Sinisalo sanoi elokuvasta muun muassa, että ”Sen kuvat jäävät soimaan päässä.”

• • •

Norjalainen usean ohjaajan episodielokuva Folk flest bor i Kina (2002) nosti riemastuttavasti esiin sen vieraantuneisuuden elämäntavasta, puoluepolitiikasta ja yksisilmäisestä idealismista, joka luonnehtii monia nykyisiä länsimaita. Elokuva tekee sen älykkäästi, ironisesti ja – hauskasti.

Siis: kaikesta tästä voisi päätellä, että olen toivottoman kiintynyt eurooppalaislähtöisen taide-elokuvan tapaan hahmottaa maailmaa. Että mitä artumpi sitä parempi. Kyllä ja kuitenkin ei. Sillä osaan arvostaa hyvää populaaria toimintaelokuvaa sellaisen nähdessäni. Parhaat 2000-luvulla näkemäni toimintaelokuvat ovat osanneet nousta lajityyppinsä tylsämielisimpien kaavojen yläpuolelle, kuten Michael Mannin Collateral (2004) ja Sam Mendesin 007 Skyfall (2012). Jos nyt kukaan tahtoo pitää toimintaelokuvana mitään niin mietiskelevää kuin Tomas Alfredsonin Pappi lukkari talonpoika vakooja -elokuvaa (2011), niin siitä vain.

• • •

Paitsi että Pappi lukkari talonpoika vakooja ei ole toimintaelokuva laisinkaan, vaan vain joitain toimintaelokuvien tyypillisyyksiä hyödyntävä moraliteetti. John Le Carrén alkuperäisteoksessa vakoojat ovat pohjimmiltaan sotilaita sodassa ilman sankareita. Lopussa on vain kauheita vanhoja miehiä, jotka tekevät nuorista kaltaisiaan.

Kysymyksessä mistä pidän, valaisevin on sen kääntöpuoli, se mistä taas en pidä. En pidä pakonomaisuudesta, pakotetuista nauruista, teennäisestä draamasta, näennäisestä taiteellisuudesta tai koskettavuudeksi naamioidusta vuotavasta sentimentaalisuudesta, tai ylipäätään siitä, että elokuva työntää tulkintaansa kurkustani alas. Kirjoittaessani Aamulehdelle arvostelun Bong joon-hon ohjaamasta elokuvasta Parasite (2019) sanoin: ”Parasiten realismia on saada meidät tosissaan kysymään, kuka on kenenkin loinen. Vastaukset eivät ole yksinkertaisia – ja siitä vasta hieno tarina tuleekin.”

• • •

Muuan minua paljon kokeneempi elokuvakriitikko totesi jotensakin niin Terrence Malickin The Thin Red Line -elokuvasta (1998), että ”se ei paljasta heti salaisuuksiaan.” Olen alkanut pitää yhä enemmän juuri siitä, että kaikki ei olekaan heti aivan päivänselvää. Sehän näitä arvostamiani elokuvia yhdistääkin, mutta kaikkiin elokuviin sellainen ei sovi. Silloin kun tehdään suuren yleisön käyttöelokuvaa, tuotteita, jotka käydään ahmaisemassa ihan vain ajankuluksi, tietty selkeys on vähimmäisvaatimus. Kaiken pitää olla joko tuttua tai sen verran ennalta-arvattavaa että katsoja voi tuntea itsensä fiksuksi ”tietäessään” miten hommassa käy. Sellaisiakin leffoja voi arvostaa, mutta lähinnä tuotelupaukseensa vastaamisesta.