Pedro Almodovarin valtava itseluottamus elokuvantekijänä ja tarinankertojana on saanut hänet kerta toisensa jälkeen tekemään upeita elokuvia mitä epätodennäköisimmistä ihmisistä, kuten Puhu hänelle -elokuvan (2002) kahdesta koomassa makaavasta naisesta, tanssijasta ja härkätaistelijasta ja Volverin (2006) kodissaan piereksien kummittelevasta äidistä ja tämän melodramaattisilla kohtaloilla raskautetuista tyttäristä puhumattakaan niistä liki kahdestakymmenestä muusta elokuvasta.Pedro Almodovarin 21. pitkä elokuva Kärsimys ja kunnia on hyvinkin johdonmukaista jatkoa Julietassa (2016) kosketelluille teemoille. Julietaan oli kertynyt paljon sitä, mistä Almodovar ja hänen elokuvansa tunnetaan. Julieta avasi näkymän Almodovarin mietteisiin ikääntymisestä ja siitä elämän jälkipuolen tilinteosta, jota ihminen voi käydä muistojensa ja menneisyytensä kanssa. Julietassa oli läsnä päättymisen tuntu, ymmärrys ajan loppumisesta ja siitä, että rakkaimmistakin ihmisistä täytyy joskus erota.
• • •
Viimeiset kaksikymmentä vuotta Almodovaria on pidetty eritoten moniulotteisten naishahmojen luojana. Kaikki äidistäni, Puhu hänelle, Volver ja Julieta vahvistivat tätä käsitystä. Mutta nyt Almodovar kääntää ensi kerran katseen itseensä, ihmisenä ja elokuvataiteilijana. Paitsi että hän käytti omaa menneisyyttään polttoaineena jo vuoden 2004 Huono kasvatus -elokuvassa, jonka päähenkilöitä yhdisti menneisyys katolisten pappien pitämässä koulussa. Huono kasvatus kosketteli jo muutenkin paljolti samoja asioita kuin Kärsimys ja kunniakin. Aivan kuten Julieta oli äidin pitkä tilanneselvitys äitinsä hylänneelle tyttärelle, niin Kärsimys ja kunniakin koostuu hiukan samankuuloisista, ei selvityksistä, vaan monologeista, joiden novellimaisuus tukee ideaa siitä, että pohjimmiltaan Almodovarkin tahtoisi olla kirjailija. Jos Julietan päähenkilö tahtoi irti taakaksi kokemastaan menneisyydestä, niin Kärsimyksen ja kunnian päähenkilö tahtoo tehdä sovinnon menneisyytensä kanssa.
• • •
Elokuvan avainkuvia on se alun kuva, jossa Antonio Banderasin esittämä elokuvaohjaaja Salvador Mallo istuu uima-altaan pohjalla veden kannattelemana, kuin veden sylissä. Näkyy myös Salvadorin ruumiin poikki menevä arpi, kuin selkäleikkauksesta, minkä voi nähdä symboloivan emotionaalista arpea eli tunteiden haavoittumista, mutta tässä tapauksessa haava on elokuvan todellisuuden oikea leikkausarpi Banderasin esittämä pahasti selkäsärkyinen Salvador istuu altaan pohjalla veden eristämänä ulkomaailmasta, aivan kuin Salvador itse on kääriytyneenä masennukseensa ja muistoihinsa. Elokuvan ohjaajahahmon Salvador Mallon voi nähdä Almodovarin alter egona, joka on vähän omahyväinen, herkkä pahastumaan, vähän luulosairaskin, vaikka selkäkivut ovat ilmeisen aitoja. Banderasin näyttelemisessä näkyvää hauraudelta vaikuttavaa varovaisuutta voisi luulla vanhusmaisuudeksi, vaikka kyseessä onkin roolihahmoon kuuluva selkäpotilaan hengitystään pidättävän varovainen liikehdintä
• • •
Ehkä ei ole lainkaan sattumaa, että fyysisessä ja psyykkisessä hauraudessaan ohjaaja Salvador Mallo, jonka nimikin on kuin Almodovarin anagrammi, muistuttaa Federico Fellinin 8½-elokuvan elämänsä iltaruskoa lähestyvää ohjaajahahmoa, Marcello Mastroiannin esittämää Guido Anselmia. Almodovar itse tiettävästi pitää Kärsimystä ja kunniaa päätösosana trilogialle, jonka edeltävät osat ovat Intohimon laki(1987) ja Huono kasvatus (2004). Haastatteluissaan Almodovar on kieltänyt Kärsimyksen ja kunnian olevan omaelämäkerta. Hänestä kyse on ennemminkin siitä, että hän on vain käyttänyt osia elämästään materiaalina siinä kuin missä muussa elokuvassaan tahansa. Elokuvan ohjaajahahmo puhuu autofiktiosta eli tarinasta jossa kertoja on itse päähenkilönä osana tapahtumia jotka voivat pitää tai olla pitämättä yhtä kertojan oman elämän tunnettujen faktojen kanssa.
• • •
Elokuvassa Salvadorin asunto on studioon rakennettu versio Almodovarin omasta asunnosta, jossa näkyvät taideteokset kuuluvat Almodovarille itselleen. Niiden tekijät, muun muassa espanjalaiset taidemaalarit Guillermo Pérez Villalta ja Sigfrido Martín Begué ovat Almodovarin tavoin olleet osa Movida Madrileñaa, Madridissa Francon ajan päätyttyä alkanutta vastakulttuurista liikehdintää. Ikääntyneen ohjaajan omistuksia tärkeämpi on vesivärein väritetty piirros, jonka Salvador sai lapsuudenkotiaan remontoineelta rakennusmieheltä, Eduardolta joka avasi Salvadorille todellisen uuden identiteetin. Banderas näyttelee ohjaajahahmoa häkellyttävän hyvin, eikä hän yritä imitoida Almodovaria laisinkaan. Banderasin esiintyminen on korutonta vailla maneereja. Almodovarin luottokuvaaja José Luis Alcaine on kuvannut elokuvan siten kuin haikea mietelmä pitääkin: voimien päivistä värit haalistuvat kohti selkeyttä.
• • •
Alberto Iglesiasin elokuvaan säveltämä musiikki on, jos mahdollista, mykistävän hienovaraista. Rähmäkätisempi ohjaaja olisi tehnyt tällaisesta materiaalista sietämätöntä melodraamaa, mutta Almodovar, vaikka osaakin sopivin kohdin livauttaa elokuvaansa tunteellisuuden purskahduksia, pitäytyy riisutussa pidättyvässä ilmaisussa. Hänen mollisointuisesti liikuskeleva elokuvansa jää mieleen teoksena, josta pitää ja jonka tietää haluavansa nähdä vielä uudestaan. Almodovar on itseensä viittaamisen mestari, samoin kuin hän on ennenkin tehnyt elokuvia elokuvan sisällä. Intertekstuaalisuus käy häneltä luontevasti kuin hengittäminen. Elokuva on niin tuhlailevan loistelias, että sen voi huoletta katsoa monta kertaa ennen kuin sen anti tyhjenee. Alkutekstijaksokin paljastaa paljon elokuvan kerronnasta. Abstraktien kuvien ja värikenttien muodostelmat virtaavat ja muljahtelevat toisiinsa kuin mennyt ja nykyinen, ja kuin tosi ja kuvitelmat.
Kärsimys ja kunnia
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pedro Almodovar
Kuvaus: José Luis Alcaine.
Pääosissa: Antonio Banderas, Asier Flores, Asier Exteandia, Penelope Cruz, Nora Navas, Julieta Serrano.
Kesto: 1 h 53 min.
Ikäraja: 16.
Ensi-ilta: 30.8. 2019
