Hyvässä muistissa on vuosina 2015-2016 vauhtiin päässyt #OscarsSoWhite -kampanja joka arvosteli Oscar-palkinnot jakavaa  Amerikan elokuva-akatemiaa, nimeltään Academy of Motion Picture Arts and Sciences, lyhennettynä AMPAS.  Jo tuolloin jokunen vuosi sitten #OscarsSoWhite -kampanjan AMPASiin kohdistama arvostelu synnytti paljon keskustelua Oscareiden ja Hollywoodin väitetystä rasistisuudesta kun Oscar-ehdokkuuksien ja sitä myötä myös palkintojen nähtiin menevän etupäässä valkoisille näyttelijöille, elokuvaohjaajille ja -tuottajille ja aniharvoin myös mustille.

Reaktiona sekä #OscarsSoWhite -kampanjaan ja koko Oscar-palkinto-järjestelmän Amerikka-keskeisyyteen että viime vuosien   Me Too -liikkeeseen  AMPAS  on kutsunut paljon uusi jäseniä, naisia, mustia, muitakin kuin Yhdysvaltain kansalaisia, eurooppalaisia elokuva-akatemian jäseniksi, mikä antaa oikeuden olla mukana äänestämässä Oscar-ehdokkuuksista ja -palkinnoista.

• • •

On haastavaa sanoa, miten uusien jäsenten mukaantulo on mahdollisesti vaikuttanut Oscar-ehdokkuuksiin. Tänä vuonna Oscar-ehdokkuuksien muutamat yllättävyydet selittynevät juuri sillä, että vähän nuorentunut ja näkemyksiltään aavistuksen verran radikalisoitunut äänestäjäkunta ei valinnutkaan ehdokkaiksi niitä kaikkein takuuvarmimpia elokuvia ja elokuvantekijöitä. Parhaan elokuvan ehdokkuuksia meni tasaisen hyvin elokuville, joilla on jollain tapaa voimaannuttava tai muuten yhteiskunnallinen sanoma. Tai edes siihen suuntaan kallellaan. Spike Leen BlacKkKlansmanista nyt ei saa  suurta  kulttuuris-yhteiskunnallista analyysiä mustien historiallisesta asemasta; viihde-elokuva, mikä viihde-elokuva. Sama koskee myös Marvel-yhtiön Black Panther-elokuvaa, joka taitaakin olla ensimmäinen supersankarileffa ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi.

• • •

 Itselleni  oli melko suuri yllätys, että Oscar-valitsijat jättivät  Bradley Cooperin  esikoisohjauksen varsin vähälle huomiolle. Se, että jo kolmesti aiemmin elokuvaksi tehty A Star Is Born on Hollywood-standardeillakin varsin kulunut aihe, ei Cooperia ja hänen elokuvaansa ainakaan auttanut. Se on vain hyvä viihde-elokuva hetkellä, joka janosi sorrettujen sankarilauluja. A Star Is Bornin kuudessa kategoriassa saamat ehdokkuudet kertovat, ettei elokuva-akatemia ole kokenut täyttä kulttuurivallankumousta, vaan että oikealla ammattitaidollakin on merkitystä.  Jostain kumman syystä elokuva-akatemia, jonka jäsenistössä näyttelijät ovat suurin ammattiryhmä, nyrpistää nenäänsä niille näyttelijäkollegoilleen, jota ovat uskaltautuneet hypätä kameran edestä sen taakse, ohjaajiksi. Tällä kertaa sen sai kokea Bradley Cooper. Ja aiemmin monena vuonna Ben Affleck. AMPASin jäsenhankinta ei ainakaan parantanut naisten näkyvyyttä naisohjaajien osalta, sillä tällä kertaa ehdolla parhaiksi ohjaajiksi ei ole yhtäkään naista. Kiinalais-amerikkalaisen Chloé Zhaon rodeoelokuva The Rider oli niin vahva näyttö, että sille olisi ehdokkuuden suonut. Naisohjaajilla on muutenkin pitkä tie kuljettavana, sillä  Greta Gerwigin ehdokkuus elokuvasta Lady Bird viime vuonna oli elokuva-akatemian historian viides parhaan ohjaajan ehdokkuus naiselle.

• • •

Näyttää siltä, että vain parhaan ei-englanninkielisen elokuvan kaltaisessa sivukategoriassa naisenkin ohjaama elokuva voi päästä ehdolle. Libanonilaisen Capernaum-elokuvan ohjaaja Nadine Labaki on ollut elokuvallaan jo ennen Oscareitakin Cannesin elokuvafestivaalin kilpasarjassa eli  kyse ei ole kiintiönaisesta. Cannesin festivaalin kilpailuun pääsee vain aidolla lahjakkuudella ja taidolla. Ne veivät Labakin myös Oscareihin. Vaikka on hyvä, että Amerikan elokuva-akatemian kaltainen pitkään vanhoillisuuden linnakkeena nähty organisaatio uudistuukin, niin en kuitenkaan tahtoisi nähdä päivää, jolloin muita elokuvia ei olisikaan kuin vavahduttavia yhteiskunnallisia puheenvuoroja – tylsäähän se olisi. Se olisi taiteen häviö.

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone