Useita päiviä kestävää elokuvafestivaalia seuratessa tulee väkisinkin kiinnittäneeksi huomiota elokuvaa edeltäviin mainoksiin, tiedotteisiin ja muuhun toistuvaan kuva-aineistoon. Niitä alkaa katsoa joskus huvittuneena tai ärsyyntyneenä. Niistä etsii yksityiskohtia, joita ei edelliskerralla huomannut ja riemastuu jos jotain uutta vaikka löytyisikin. Parhaissa spoteissa on voimakkaasti koukuttavia ominaisuuksia. Siihen on tultu, että elokuvafestivaalillakin yleisöä pitää pyytää keskittymään katsomiseensa. Thessalonikin elokuvafestivaalilla 1.-11.11.2018 näytetään ennen kilpasarjan esityksiä festivaalin omien tiedotteiden lomassa kreikkalaisen internetoperaattorista maksutv-yhtiöksi muuntuvan ja Thessalonikin elokuvafestivaalin pääsponsorin Cosmoten mainos, joka on melankolisen viehättävä pikku spotti, jolla luodaan tunnelmaa. Sen ja pakollisten kännykänsulkemistoivotusten ohella festivaali on näyttänyt muutamia spotteja, joita ei voi kutsua mainoksiksi vaan ennemminkin ehkä arvuutteluviihteeksi.
• • •
Muutamien visuaalisten yksityiskohtien poimimisella luodaan muistumia ja vaikutelmia elokuvista, joista niiden ehdotetaan olevan. Punaisella värillä, villapaidalla ja punatuilla huulilla ehditään arvuutella elokuvia. Pretty Womanista Vertigoon, Almodovariin ja muuhun kunnes oikea vastaus selviää vähän liiankin aikaisin. Klipin päättää iskulause Watch what you see. Katso nyt tarkkaan mitä näet. Yleisöä siis usutetaan kiinnittämään huomiota näkemäänsä sen sijaan että salissa vain oleiltaisiin hajamielisesti. Pyyntö on ikävä kyllä hyvinkin aiheellinen aikoina, jolloin elokuviin tulee myös ihmisiä, joista sosiaalisen median päivityksiä on tehtävä aivan koko ajan, kaikkialta missä on. Sillä uhallakin, että kuulostan vanhalta homekorvalta, en voi sietää ihmisiä, jotka tulevat elokuvateatteriin voidakseen jutella siellä, somessa tai ääneen ja nimenomaan näytöksen aikana. Pysyisivät kotonaan pölisemässä.
• • •
Tutkimuksissa on saatettu puhua katselukulttuurin muutoksesta keskittyneisyydestä hajamielisen selailun suuntaan. Se tekee elokuvista pelkkää audiovisuaalista taustatapettia sokerimehujen ryystämiselle, karkkien ja paukkumaissin mässyttämiselle ja monelle muunlaiselle tyhjän jauhamiselle. Kaiken sellaisen lomassa ei ole ihme, että taju siitä mitä elokuvaa ollaan niin sanotusti katsomassa on saattanut kadota. ”Ai tässä on aasialaismies, jaa joo, selvä juttu: Oldboy.” Mutta kun ei ole. Miksi sillä pitäisi olla väliä? Ei varmaan sen enempää kuin millään muullakaan. Eivät elokuvantekijät hanki useita vuosia kestävää ja kenties tuhansia euroja maksavaa koulutusta sen takia että heidän työnsä voisi olla hajamielisen tietämättömyyden kohde.
