Maailman taide-elokuvan tämänhetkinen johtava esteetti, turkkilainen elokuvaohjaaja Nuri Bilge Ceylan jatkaa uusimmassa, kahdeksannessa pitkässä elokuvassaan The Wild Pear Tree linjaansa verkkaisten, mietittyjen kaikin tavoin taiteellisesti täysipainoisten elokuvien tekijänä, Hän on tiettävästi nimennyt omiksi suoskkielokuvaohjaajikseen Yasujiro Ozun, Andrei Tarkovskin, Michelangelo Antonionin ja Ingmar Bergmanin ja alkaa hiljalleen päästä heidän rinnalleen. The Wild Pear Tree-elokuvassa näkyy Ceylanin tapa tehdä elokuvia ihmisistä, joiden elämä on heidän kohtalonsa. Ceylanin elokuvan pääosassa on rahaton, loppukoetta vaille valmis maisteri Sinan. Elokuva seuraa hänen arkeaan hänen vieraillessaan kotonaan vanhempiensa luona ja lapsuutensa maisemissa. Hän tapaa tuttuja satamakaupunki Çanakkalen humistessa taustalla.
• • •
Vanhempiensa kodissa Sinan kuuntelee sanailua: äiti moittii isää rahan tuhlaamisesta ravivetoihin. Idris-isä on lainannut rahaa koko kaupungilta niin, että sitä jo paheksutaan, koska Idris on pelihimossaan kuin rappioalkoholisti. Silti opettajaisä Idris uskoo itseään auktoriteetiksi ja maailman hauskimmaksi mieheksi. Sinanin hahmossa elokuva näyttää, millaisena itsenäistyvä nuori aikuinen näkee lapsuutensa ympäristön ja ihmiset ikään kuin uusin silmin hyvän tovin muualla oltuaan. Elokuvan pisimpiin ja paljon puhuvimpiin kuuluu kohtaus, jossa Sinan yhyttää kaksi imaamia omenavarkaissa. Ahneet ja leipääntyneet imaamit länkyttävät, mikä olisi oikea tapa lainata oppineiden viisauksia ja samalla he välttelevät puhetta tosielämän rahavelkojen takaisimaksusta. Heiltä kuullaan paljon kiihkeää puhetta tekopyhyydestä ja siitä miten tyhmää on haravoida koraania väittelyargumenttien löytämiseksi.
• • •
Sinania raastavat ristiriidat: lapsuuden ja nuoruuden ihmisissä hän näkee silloisen itsensä, kuten tunnelmaltaan tiheässä tapaamisessa kouluajoilta tutun, koulunsa lukioon keskeyttäneen Hatice-tytön kanssa. Sinan oli häneen rakastunut, eikä ollut ilmeisesti arkuudeltaan ja kirjojen lukemiseltaan osannut tai uskaltanut tehdä mitään. Haticen ja Sinanin keskustelussa aukeaa näkymätön raja: Sinan puuskahtaa kotiseutunsa ihmisten vain lahoavan paikalleen ja tyttöjen odottavan päästä namisiin ja istuskelemaan kotona, mihin Hatice: ”Ai me vain lahoamme täällä?” ” Ei, en minä sitä tarkoittanut”, lepyttelee Sinan. Keskustelun aikana pilkahtavat syvän yksinäisyyden ja hukattujen mahdollisuuksien tunnot.
• • •
The Wild Pear Tree-elokuvassa arkisimmatkin asiat voivat nousta symboliarvoltaan huikeiksi. Parhaiten se nähdään perheen vanhan kotitaloa ympäröivällä maatilkulla, jonne Idris-isä on ollut kaivamassa kaivoa uskoessaan itsepintaisesti runsaan vesisuonen olemassaoloon. Vanhan kotitalon läheisyydessä huseeraa myös vanha Recep-isoisä, jota esittää Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin ohjelmistossakin aikanaan nähdyssä Emin Alperin ohjaamassa Beyond the hill –elokuvassa (2012) pahansisuisen vaarin osaa esittänyt Tamer Levent. Recep on äksy mielensäpahoittaja, jolle nuoriso on aina kelvotonta. Pappa morkkaa Idris-poikansa kirjaviisautta ja epäkäytännöllisyyttä kun pitäisi nostaa kivi kaivon pohjalta. Puuhastelu jonkin niin absurdin asian kuin kivenlohkareen kaivosta nostamisen kanssa kuvastaa paitsi inhimillisten pyrintöjen turhauttavuutta, myös sitä suunnatonta voimaa, jolla turkkilaiset perinteet ja historia tahtovat vetää Sinanin mukanaan pois hänen projektistaan poistua maalta urbaanin kulttuurin piiriin.
• • •
Osana itsensä kodista ja perheestä irti tempaamista Sinan on kirjoittanut esseistisen romaanikäsikirjoituksen ”elämänkulttuurista kotiseudulla.” Rahaton ja vaille kustantajaa jäänyt Sinan etsii vanhalta kotiseudultaan mesenaattia tai sponsoria joka voisi rahoittaa kirjan julkaisemisen. Tätä tehdessään Sinan tapaa tyyppejä, joiden käytös kertoo paljon sekä nyky-Turkista että yleismaailmallisesta nuivuudesta taidetta ja kulttuuria kohtaan. Elokuvaa katsoessa voi monesti tuntua siltä, että jonkun elokuvan ihmisistä on pakko kuolla, sillä niin isoja asioita elokuva tuo esiin. Unenomaisessa kohtauksessa Sinan kävelee maalla ja näkee pellolla kasvavasta puusta roikkuvan köyden ja puun juurella makaavan ruumiin. Sinan maleksii tiehensä kenties haluttomuudesta tai pelosta sekaantua asiaan, mutta menee kuitenkin katsomaan nähdäkseen oman isänsä puun juurella makaamassa muurahaisten käveleskellessä isän päällä. Isä sanoo nukahtaneensa. Onko hän yrittänyt itsemurhaa vai ei, on lopulta samantekevää, koska hän tunnistaa itsekin epätoivonsa.
• • •
Ceylan on itsekin kertonut kaikkien elokuviensa olevan jollain tasolla kunnianosoituksia venäläiskirjailija Anton Tshehoville. Ceylanin mukaan Tshehov kirjoitti niin tavattoman paljon, että hänen kertomuksistaan tuttuja tilanteita löytyy kuin etsimättä. Elokuvassa soi kuin teemamusiikkina J. S. Bachin Passacaglia ja fuuga c-mollissa BWV 582. Passacaglia on musiikillinen rakenne, joka perustuu läpi osan toistuvaan muuttumattomaan melodiseen linjaan. Ensimmäisen Kummisetä-elokuvan kastajaiskohtauksessa käytetään musiikkia, jossa on käytetty sovitettuna joitakin Bachin Passacaglian osia. Kirjallisina suuntimapisteinä elokuvan lopputeksteissä mainitaan Dostojevski, Tshehov ja Nietsczhesekä monia arabifilosofeja tai turkkilaiskirjailijoita. Ceylan on niitä harvinaisia elokuvantekijöitä, joiden töissä estetiikka ja etiikka – sikäli kuin moraalisfilosofinen pohdinta voidaan ymmärtää etiikaksi – kasvavat kauniin pakottomasti taideteoksen kokonaisuudeksi.
The Wild Pear Tree
Ohjaus: Nuri Bilge Ceylan.
Pääosissa: Dogu Demirkol, Murat Cemcir, Bennu Yildirimlar.
Kesto: 3 h 8 min.
Esitykset Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla:
Sunnuntaina 23.9. klo 13, Orion.
Maanantaina 24.9. klo 14.45, Kinopalatsi 5.
Torstaina 27.9. klo 18.00, Kinopalatsi 1.
