Tässä on elokuva, joka tekee tapahtumapaikkansa ja tunnelmansa selväksi heti alussa. Näemme muhkeapartaisen palkkatappaja Joen nuhjuisen kaupungin vielä nuhjaantuneemmassa hotellihuoneessa siistimässä jälkiään suoritetun keikan jälkeen. Hän on mies, jonka liikkeistä ja olemuksesta heijastuu määrätietoinen suunnitelmallisuus; Joe käyttää mieluummin portaita kuin hissiä. Työvälineensä ammattitappaja hankkii rautakaupasta. Ilmastointiteippi ja pallopäävasara eivät liikoja maksa ja niistä voi aina hankkiutua eroon joutumatta konkurssiin. Joen poistuessa hotellista urbaaniin yöhön alkaa liki elokuvan mittainen pimeys, jota auringonvalo ei keskeytä kuin muutamia harvoja kertoja. You Were Never Really Here on kuin matka manalaan tai jollekin Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän helvetin ulommalle piirille, missä kärsimykseensä eli elämäänsä tuomitut tekevät ainoaa mitä osaavat eli käyttävät hyväkseen muita ihmisiä. Elokuva seurailee hyvät tovit Joeta tämän arkisissa puuhissa ja kotielämää Judith Robertsinesittämän vanhan äidin kanssa jossain päin New Yorkin Queensin kaupunginosaa.
• • •
Leffan varsinainen juoni koostuu tapahtumasarjasta joka alkaa, kun newyorkilaissenaattori pestaa Joen pelastamaan 14-vuotiaan Nina-tyttärensä (Ekaterina Samsonov) pedofiiliringiltä. Sen myötä nähdään elokuvan väkivaltaisuudessaan hätkähdyttävin kohtaus. Joen tunkeutuminen pedofiiliringin hallitsemaan bordelliin näytetään useiden valvontakameroiden kuvien kautta äänettömänä, ja siksi etäisessä tehokkuudessaan synkeänä tapahtumana. Joe kävelee vapaasti sisään joka paikkaan, koska kukaan ei usko mitään voivan tapahtua. Joe ei kysele keneltäkään mitään, tappaa vain bordellista löytämänsä miehet, vapauttaa tytöt, ottaa Ninan mukaansa vietäväksi suoraan tämän isän luo ja häipyy. Oleskelu Ninan seurassa elvyttää Joeta hitaasti vähän kerrallaan ihmiseksi.
Koko elokuvan yllä leijuu eksistentiaalinen ahdistus sekä vahva tuntu elämän rajallisuudesta. Elokuvan ilmapiiriin vaikuttaa vahvasti Jonny Greenwoodin musiikki, joka on toisinaan lähempänä äänisuunnittelua kuin varsinaista musiikkia. Elokuvassa on kylläkin pianomusiikkia, jossa kuuluu kaikuja kuin Roman Polanskin Chinatownista (1974).
• • •
Katsoja jätetään yksin kokoamaan takaumissa ja muistikuvina esiteltyjä palasia Joen menneisyydestä. Hän on ollut armeijassa, kenties Afganistanissa, sittemmin FBI:ssa, missä hän on traumatisoitunut vielä lisää ihmiskaupan seurausten näkemisestä. Muutamat kriitikot ovat rinnastaneet You Were Never Really Here –elokuvan Martin Scorsesen Taksikuskiin (1976) oletettavasti kahdesta syystä: Myös Taksikuskin päähenkilöä, Robert De Niron esittämää Travis Bickleä vaivaa olemassaolon tyhjyys ja hänkin järjestää bordellissa verilöylyn. Yhtäläisyydet jäävät juonen pintatasolle. Yhtä hyvin esiin voisi nostaa John BoormaninTappajan jäljet (Point Blank, 1967), jonka keskushenkilö, Lee Marvinin esittämä Walker kulkee hänkin läpi elokuvan kuin olisi jo tyhjä kuori, jonka tajuntaa silti halkovat muistot. Boormanin elokuvassa päähenkilön tajuntaa kirjavoittavat muistot onnen hetkistä, tässä uudessa elokuvassa kauhun ja väkivallan.
• • •
You Were Never Really Here on elokuva joka on kiinnostuneempi murhaajasta kun itse murhista. Tärkeässä osassa ovat myös ääneen lausumattomat tunteet ja ajatukset. Kerronta on elliptistä, haihtuvaista ja sirpaleista. Joe on kaiken sodassa ja poliisintyössä kokemansa pahasti vaurioittama, niinpä hänen arkensa koostuu tynnyrillisistä mielialalääkkeitä ja pitkistä rupeamista raakaa, suoraviivaisen tehokasta väkivaltaa.Kaiken keskiössä on Joe itse, pahoinpidelty lapsuudestaan saakka. Hänen tajunnassaan muistot väkivaltaisesta lapsuudesta ja miehuudesta ja niiden sekoittuminen Joen nykyhetken arkeen tuottavat elokuvaan tunnun pakottavasta intiimiydestä. Skottilaissyntyinen ohjaaja Lynne Ramsay muistetaan parhaiten koulusurmaajasta ja hänen äidistään kertoneesta draamasta Poikani Kevin (2011). You Were Never Really Here –elokuvassakin Ramsay hallitsee ohjaajanotteensa häkellyttävän hyvin pitäen leffan piukeana puolitoistatuntisena. Ramsay ei salli elokuvassaan turhia kuvia, kohtauksia tai ääniäkään.
• • •
Elokuva on tahditettu kellontarkasti sen edetessä kohti loppupuolella avautuvaa kuviota vallankäyttäjien salaliitosta, joka hiljalleen tuhoaa kaikki sen osallisia lähelläkään käyneet ihmiset sukulaisineen ja ystävineen. Salaliiton uhkaavuus on salvata hapen sekä katsojalta että Joelta, jonka ahdistus vain kasvaa kuin muovipussiin jääneen ihmisen halu haukkoa henkeä. Elokuvan väkivaltaisuutta ruokkii sen kuvaaman maailman pohjimmainen brutaalius, sillä kyseessä on maailma, joka pohjautuu riistolle, heikoimpien alistamiselle, tässä tapauksessa keskenkasvuisten tyttöjen vangitsemiselle bordelliin. Elokuvassa on suhteellisen harvoin nähty avoin loppu. Päähenkilöiden ratkaisu on amerikkalaiselokuvien klassinen epätietoisten ihmisten ratkaisu; Annetaan tien päättää minne se vie.
• • •
Loppupuolella on mahdollisesti tosi hetki, uni, muisto tai äkillinen mielijohde, jota kuvittaa kohtaus missä Joe purskahtaa itkemään – menetyksiään, kyvyttömyyttään? Tai Amerikkaa, joka on hukannut tiensä. Ympäröivän dinerin ilmatilan täyttyessä muiden asiakkaiden latteuksista Joe kuvittelee ampuvansa itsensä, eikä kukaan korvaa lotkauta. Joen hädän ja kuoleman ei nähdä merkitsevän muille ihmisille niin mitään. Tämä kaikki kertoo, miten näännyttävän syvää Joen masennus on. Nina ehdottaa dinerissa Joen luo pöytään palatessaan että lähdetään liikkeelle koska on niin kaunis päiväkin. Latteassa maailmassa on elettävä siten kuin kaikki muutkin. Elokuvan onnistumisesta suurin ansio lankeaa pääosanesittäjä Joaquin Phoenixille, koska hänessä on amerikkalaiselle elokuvanäyttelijälle harvinaista kykyä yhdistää raskaan luokan substanssi ja keveys.
You Were Never Really Here
Ohjaus ja käsikirjoitus: Lynne Ramsay, Jonahan Amesin romaanista.
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Ekaterina Samsonov.
Kesto: 1 h 29 min.
Ikäraja: 16.
Suomessa elokuva tuotiin esityksiin vain tietyissä elokuvateattereissa, Helsingissä Kino Engelissä, Korjaamo Kinossa ja Rivierassa. Elokuva on myös nähtävillä Tampereella elokuvateatteri Niagarassa.
Myöhemmin kesällä se julkaistaan tallenteena.
