Synnyttääpä viihdeteollisuus niin Hollywoodissa kuin Suomessa minkä tahansa vähänkään menestyvän elokuvan, niin yhtä varmaa kuin on menestyksen –  myytyjen pääsylippujen, mediahuomion, tai onnellisimmissa tapauksissa myös ylistävien kritiikkien – kerääntyminen menestysteoksen ympärille, niin yhtä varmaa on tuottajien halu ja yritys toistaa alkuperäisteoksen menestys jatko-osalla. Jatko-osien tehtailun ensisijainen syy on kauppa. Jatko-osia tehdään, koska ne useimmiten myyvät hyvin lippuluukuilla. Tuskin kukaan on kuullut Hollywood-tuottajasta, joka osaisi vastustaa helppoa rahaa.

• • •

Muutama poikkeus on sääntöön, että jatko-osat olisivat johdonmukaisesti huonoja. Tim Burtonin Batman Returns (1992), vaikkei kauhean hyvä elokuva ollutkaan, oli sentään parempi kuin edeltäjänsä. James Cameronin Terminator 2 (1991) ajoi sekin asiansa edeltäjänsä paranneltuna ja lisävarusteltuna versiona. Francis Ford Coppolan Kummisetä osa II (1974) oli oleellinen osa sukusaagaksi muotoutuvaa isompaa tarinaa. Denis Villeneuven ohjaamasta Blade runner 2049 –elokuvasta (2017) on puhuttu Ridley Scottin ohjaaman Blade runner –elokuvan (1982) jatko-osana. Se ei ole aivan totta, koska ensimmäinen Blade runner oli oma kokonaisuutensa, jonka juoni oli saavuttanut tietyn päätepisteen, mutta olisi kenties hedelmällisempää puhua uudesta ja vanhasta Blade runnerista rinnakkaisteoksina, jotka resonoivat toisissaan.

 • • •

Kaikkien aikojen ensimmäisenä jatko-osaelokuvana pidetään 102 vuoden takaista Thomas Dixon Jr.:n ohjaamaThe Fall of a Nation –elokuvaa. Se olieräänlainen D.W. Griffithin Kansakunnan synty (The Birth of aNation) -elokuvan jatko. Jo kadonnut The Fall of a Nation oli tiettävästi hengeltään sotaisaa propagandaa varustelun ja varustautumisen puolesta. Dixonin mykkäelokuvan menestyksestä ei ole tietoja. Mutta vuonna 2016 jatko-osilla oli niin paljon kysyntää, että Hollywoodissa tehtiin sinä vuonna ainakin 35 jatko-osaa.

Lipputulojen käyttäminen menestyksen mittarina on sikäli arveluttavaa, että se ei kerro niinkään laadusta, vaan enemmän voimakkaasta, aggressiivisesta markkinoinnista. Jos parhaan elokuvan Oscar-palkintoja tai -ehdokkuuksia pitää menestyksen kriteerinä, niin huomaa, että parhaan elokuvan palkinnon tai parhaan elokuvan palkintoehdokkuuden saaneet elokuvat eivät suinkaan ole ensi-iltavuotensa suurimpia kassamenestyjiä.

• • •

Kotimaisissa elokuvissa on jatko-osaleffoja nähty jopa vuosikymmeniä sitten, koska mitä muuta kuin jatko-osaelokuvia toistensa jälkeen olivat monet Suomisen perheestä kertoneet elokuvat. Suomisen perheestä kehkeytyi suomalaisen populaarikulttuurin monimediainen brändi. Perheen edesottamuksista tehtiin ensiksi kuunnelmia radioon ja vasta myöhemmin elokuvia. Alkuperäisten Pekka ja Pätkä-elokuvien eli Armand Lohikosken tai Aarne Tarkaksen ohjaamien leffojen sarjaa tehtiin vuosina 1953-1960 kaikkiaan 13 osaa. Uuno Turhapuro  -elokuvista en ala tässä edes puhua, koska ne olisivat taas kokonaan oman juttunsa aihe. Tällä vuosikymmenellä katsojien määrällä menestyneimpiin kuuluu Dome Karukosken Napapiirin sankarit-komediasta (2010) alkanut elokuvien sarja. Osittain samalla näyttelijäkaartilla tehty sarja on säilyttänyt pysyvimpinä piirteinään huumorin repimisen suomalaisen miehen toilailuista, mihin miehisen itsetunnon hauraus tarjoaa kosolti paikkoja. Kaikki kolme ”Napis”-elokuvaa keräsivät yhteensä 1 182 000 katsojaa.

• • •

Jatko-osien tuottamissa taloudellisissa voitoissa oleellista on tuotantokustannusten ja tuottojen suhde. Ensimmäisen, alkuperäisen elokuvan tuottaminen on suhteellisesti kalliimpaa kuin kaikkien seuraavien jatko-osien. Näin on koska aloituselokuvassa luodaan hahmot, perustilanteet, tyyli ja koukuttavuus. Ykkösosa synnyttää katsojassa addiktion, sen on tehtävä se huolella ja siksi se maksaa. Mitä pidemmälle jatko-osien sarja etenee, sitä suuremmaksi kasvaa tuottojen osuus, koska hahmot, tilanteet ja tyyli on luotu jo. Ei tarvitse kuin toistaa vanhaa kaavaa. Joskus muinoin huumeriippuvuutta selittämään luotu klassinen porttiteoria toimii siis edelleen omanlaisenaan sovelluksena.

• • •

Vuoden tähän mennessä kaksi huonointa jatko-osaa; Ron Howardin Han Solo: A Star Wars Story sekä espanjalaisohjaaja Juan Antonio Bayonan ohjaama Jurassic World: kaatunut valtakunta, täydennys Jurassic Park-elokuvasta alkaneeseen sarjaan ovat kumpikin paitsi tympeimpiä tapauksia rahastukseen perustuvasta jatko-osien ansaintalogiikasta ja itsetarkoituksellisesta alkuperäisosien koukuttavimpien piirteiden toistamisesta kyllästymiseen saakka, ne ovat myös huonoja elokuvia, laiskasti ja välinpitämättömästi tehtyjä kauppatavaroita. Muuten, kun Disney-yhtiö tekee uusintaversioita vanhoista piirrosanimaatioklassikoistaan, kuten Tuhkimosta tai Dumbosta, niin ansaintalogiikka on sama kuin jatko-osilla.Hauskinta, mitä muistan yhdestäkään jatko-osasta koskaan sanotun, oli erään ystäväni viattomuuden ja sarkastisuuden sekainen vinhasti hymyillen esitetty kysymys katsottuamme Lars von Trierin maailmanloppuun päättyvän elokuvan Melancholia (2011). ” Tälle varmaankin tulee jatko-osa?”

 

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone