Kirjoitin jutun muutamista tämänvuotisen Istanbulin elokuvafestivaalin ohjelmistoon kuuluvista elokuvista siitä huolimatta, että en tänä vuonna päässyt käymään Istanbulissa, enkä siten päässyt näkemään elokuvia Turkin urbaaneimman kaupungin elokuvateattereiden valkokankaalta. Enkä myöskään päässyt kuulemaan seesaminsiemenillä päällystettyjä rinkeleitä myyvien kauppiaiden ”Simit!”-huutoja. Festivaali oli suonut minulle mahdollisuuden katsoa muutaman elokuvan internetin välityksellä. Vaikka elokuvien katsominen netin välityksellä onkin tietyssä mielessä kätevää, niin silti olisin mieluummin nämäkin elokuvat nähnyt niiden oikeassa ympäristössä, 1700-vuotiaan kaupungin vallanneen festivaalikuhinan keskellä elokuvateatterissa.

• • •

Tiedän paremmin kuin kukaan näkemäni osuuden olevan vain satunnainen pintaraapaisu, silti toivon sillä olevan jonkinlaista edustavuutta. Istanbulin elokuvatapahtuma on kasvanut viime vuosina mittasuhteisiin, joiden edessä on nieleskeltävä, koska festivaalia, jolla näytetään 43 eri maasta tulleen yhteensä 218 ohjaajan tekemää kaikkiaan 210 elokuvaa, ei oteta haltuun hetkessä.  Elokuvien satunnaisista kohtaamisista tietokoneen työpöydällä voi kasvaa logiikkaa joka kyllä avaa näkymiä kuvattuun maailmaan. Ensimmäisten näkemieni elokuvien joukossa oli kaksi äidin ja pojan suhteeseen keskittyvää hyvinkin erilaista elokuvaa: Puolalaisohjaaja Andrzej Jakimowskin Once Upon a Time in November, jossa kodistaan häädetyt äiti, aikuinen poika ja karkaileva koira etsivät asuinsijaa ja turkkilaisen Abdurrahman Önerin ohjaama Road to the Moon.  Siinä kerrotaan yksinhuoltajaäidin elinehtojen kovuudesta, eikä elämää yhtään helpota, että kouluikäinen poika käyttäytyy kuin kaikkitietävä macho. Mainittujen kahden elokuvan lisäksi kirjoitan lähipäivinä vielä useampia elokuvia koskevia päivityksiä.

Istanbulin elokuvajuhlat 6.-17.4. 2018

http://film.iksv.org/en

 

 

 

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone