Ehkäpä Kaurismäen nykyinen ja kestävin tyylisuunta on eräänlaista elokuvallista naivismia, joka, vaikka viehättävää onkin, ei kestä enää taiteellisena ohjelmana. Vaikka varmaan on myös niin, ettei Kaurismäki ole ollut niin sataprosenttisen suunnitelmallinen naivisminsa kehittelyssä. Hänen tyylillinen naivisminsa lienee tiettyyn mittaan ollut seurausta käytettävissä olleista niukoista resursseista.
Hyvin tunnettu on anekdootti Boheemielämää-elokuvan (1992) kuvauksista, missä rautatieasemalla seisovaa junaa ei näytetä kuin varjokuvana Gare du Nordin asemasillalla ja autotallin seinää vasten heijastetaan kärryjen kanssa ravaavia tyyppejä ja ohjaaja heittää pesuvadista kuumaa vettä jalkakäytävälle veturin höyryksi.
• • •
Ylistetty kaurismäkeläinen karuuden estetiikka näyttäisi olevan niukkuudesta pusertuneen kekseliäisyyden hedelmiä. Taiteellisena ohjelmana se on tuonut maailman elokuvayleisöille ihasteltavaksi Kaurismäen elokuvien lavastusten, puvustusten sekä valaisun ja kuvauksen askeettista kauneutta. Sitä voi ajatella suomalaisena versiona Lars von Trierin ja hänen tanskalaiskollegoidensa dogma-estetiikasta jo kauan ennen kuin koko Dogmasta oli kuultukaan. Molemmissa on kyse vilpittömyydestä ja tietoisesta halusta tehdä elokuvia ilman turhuuksia.
Toivon tuolla puolen on Kaurismäen ohjaamista elokuvista 19:s.
Liki 20 elokuvan tekemisen myötä hänelle on muotoutunut elokuvasta toiseen mukana seuraava työryhmä, joka lienee hitsautunut Kaurismäen johdolla yhtenäiseksi kuin vuosia yhdessä kiertänyt bändi, jonka yhteissoitto pelaa parhaina päivinä taivaallisen hienosti yhteen. Niin mukavaa kuin tuttujen kavereiden kanssa onkin tehdä töitä, niin sen mukana voi tulla myös alttius tehdä asiat samoin kuin aina ennenkin.
• • •
Jossain vanhoista haastatteluistaan Kaurismäki on myöntänyt elokuvantekonsa olevan samojen palikoiden pyörittämistä kuin aiemmatkin työläis- ja luuseridraamat. Voisiko näistä samoista palikoista olla vähitellen kasvanut Kaurismäen oma kupla, jonka sisällä hän oleilee ja työskentelee kuten aina ennenkin? Olen ensimmäisenä sanomassa, että kuplansa sisällä Kaurismäki on tehnyt monta hienoa, muistoihini jäänyttä, hauskaa ja kaunistakin elokuvaa.
Miksi ilmeisen toiminutta työtapaa pitäisi muuttaa? Siksi, että rutiini tappaa sielun. Vuosien toisto alkaa tuottaa jo itse itseään. Työtavan muuttamisessa olisi viime kädessä kyse osittaisesta maailmankatsomuksen muuttamisesta. Ihanteita tuskin tarvitsisi hylätä, mutta joitain vanhoja arvostuksia ja vitsejä voisi jättää työhuoneen nurkkaan täysinpalvelleina.
• • •
Jos Kaurismäen työläis- ja luuseridraamoissa on läpikäyvänä juonteena Chaplinin henki, pienen ihmisen sitkeä selviytyminen ylivoimaisilta näyttävistä vastuksista, niin voisiko ainoa elokuva-akateemikkomme hakea innoitusta joiltain hiukan uudemmiltakin elokuvataiteilijoilta? Ensimmäisinä mieleeni tulevat R. W. Fassbinderin illuusiottomuus ja Dardennes’n veljesten luomien ihmishahmojen syvyys. Koska nauru on kuulemma terveellistä, niin ainahan sitä voi myös pölliä Jacques Tatilta hänen anarkistiset tendenssinsä pilkata tärkeilyä ja ihmiskunnan mieliharmiksi kehitettyä teknologiaa. Kaurismäen kohdalla tietty saturaatiopiste on saavutettu jo, sillä koko tähänastisen 2000-luvun hän on tehnyt sitä yhtä ja samaa teosta, johon edellisenkin vuosituhannen teokset olivat harjoittelua.
En peräänkuuluta muutosta muutoksen vuoksi, vaan sitä, että taiteilijalla on töidensä perusteella hyvinkin paljon edellytyksiä tehdä muunkinlaisia töitä kuin sitä yhtä ja samaa. Rohkaisen taiteilijaa kokeilemaan ja tekemään välillä jotain muutakin kuin sitä, mikä näyttäisi olevan helpointa.
Eikä se edes olisi ensimmäinen kerta, sillä jo Kauas pilvet karkaavat elokuvassa Kaurismäki hylkäsi jotain vanhaa, koska elokuvassa ”sanotaan hyvästit myös nuoren miehen ahdistukselle, ajelehtimiselle ja oman paikkansa etsimiselle. ”(Helena Ylänen teoksessa Sata parasta elokuvaa, Helsingin Sanomat, 2005).
