On 21 vuotta siitä, kun Aki Kaurismäki teki elokuvan, jolla hän halusi valaa toivoa ja rohkeutta 1990-luvun lamasta kärsineisiin ja kärsiviin suomalaisiin. Elokuva Kauas pilvet karkaavat (1996) syntyi, koska Kaurismäki halusi tarttua elokuvallaan työttömyyden ongelmaan, josta Suomessa kukaan ei ollut tehnyt elokuvia vuosikausiin. Hän myös piti tuolloista puolen miljoonan ihmisen työttömyyttä niin häpeällisenä, ettei ”olisi kehdannut katsoa itseään peiliin, ellei olisi nyt tehnyt elokuvaa työttömyydestä.” (Peter von Bagh: Aki Kaurismäki WSOY, 2006). ” Ajattelin että jos suomalainen elokuva ei reagoi työttömyyden kaltaiseen isoon ongelmaan niin minä vaihdan alaa. Katselin ympärilleni eikä kukaan näyttänyt tekevän mitään. Kansallista elokuvaa ei voi olla olemassa ellei reagoida tällaiseen kysymykseen.” (AL 24.1.1996) Kahdenkymmenen vuoden takaisessa Aki Kaurismäessä voi kuulla uskon elokuvaan yhteiskunnallisena vaikuttajana. Samaa uskoa hänessä tuntuu olevan vieläkin päätellen siitä määrätietoisuudesta, jolla hän on viimeaikaisissa elokuvissaan, myös uusimmassaan nostanut esiin maahanmuuton ja maahanmuuttajien synnyttämiä asenteita. Ohjaajansa omin sanoin ”Toivon tuolla puolen on ns. tendenssielokuva, joka yrittää häikäilemättömästi vaikuttaa katsojiensa mielipiteisiin ja pyrkii manipuloimaan heidän tunteitaan murtaakseen tavan nähdä pakolaiset ainoastaan joko säälittävinä uhreina tai röyhkeinä elintasopakolaisina, jotka tulevat vain viedäkseen työmme, vaimomme, asuntomme ja automme. ”

Kaurismäen lausunto on peräisin medialle tarkoitetusta Toivon tuolla puolen -elokuvan tiedotusmateriaalista. Kaurismäen lausunnossa kiinnittää huomiota sana tendenssi, jota Kaurismäki käyttää sekä rehellisen suoraan että myös tyylilleen uskollisesti ironis-leikillisyydellä itseään kovin vakavalta sanalta kuulostavasta ”tendenssielokuvasta” etäännyttäen.

• • •

Sana tendenssielokuva vie ajatukset jonnekin kauas 1900-luvulle aikoihin, jolloin osaa silloin syntyneestä yhteiskunnallisesti kantaaottavasta tai yleisöään kannanottoihin vaatineesta taiteesta kutsuttiin tendenssitaiteeksi. Sanalla oli selkeä halventava sivumerkitys kun sitä käytettiin vasemmistolaiseksi tiedetyn tai tunnustautuneen taiteilijan tuotannosta.  Runoilija Elvi Sinervon tuotantoa osasivat porvarillisetkin kriitikot tai toimittajat kiitellä taiteelliselta laadultaan hyväksi. Tiettävästi kiitoksiin useimmiten tosin liittyi negatiivinen mutta-alkuinen sivulause: – Mutta kun hänellä on tämä tendenssi.

Tendenssitaiteesta alettiin puhua 1970-luvulla leimallisimmin kuvataiteen yhteydessä ja silloin tendenssitaide-sana yleistyi koko 1970-luvun taiteen haukkumanimeksi, missä tahansa teoksessa vain näkyikin työläinen, köyhä tai kehitysmaan ihminen, niin teokselle lävähti tendenssitaiteen leima.  Sittemmin asiaan on opeteltu suhtautumaan inholla, häpeällä tai camp-huumorilla, mutta ei juurikaan taideteoreettisella saati sitten taidehistoriallisella vakavuudella.

Tendenssi-leimaa ei lyöty aina pelkästään marxilaisiksi miellettyjen taiteilijoiden tuotantoon, leiman saattoi saada vaikka feminismistä, ympäristönsuojelusta antroposofiasta tai mistä tahansa muusta huuhaaksi mielletystä asiasta.  (Tässä yhteydessä kiitän kuvataidekriitikko Otso Kantokorpea hänen kanssaan tendenssi-sanasta käymästäni keskustelusta)

Aki Kaurismäki on elokuvineen hyvässä seurassa, sillä voihan Pablo Picasson Guernica-maalauksen vuodelta 1937 ymmärtää tendenssitaideteokseksi, jonka tarkoitus oli saada katsojansa näkemään Espanjan francolaisten yhdessä natsi-Saksan ilmavoimien kanssa suorittaman Guernican kaupungin hävityksen julmuus ja totaalisuus.

• • •

Kun Kaurismäki sanoo Toivon tuolla puolen  -elokuvallaan että pakolaisetkin ovat ihmisiä, niin se tuskin on suuri uutinen hänen elokuviensa katsojille. Muistan elokuvaa katsoessani tunteneeni jossain määrin kiusaantuneisuutta sen ilmeisen hyvää tarkoittavasta sanomasta. Mieleeni tulivat ne kerrat kun minulle on lapsuudessani ja myöhemminkin aikuisiällänikin koetettu  juottaa kalanmaksaöljyä vetoamalla järkeeni ja öljyn terveellisyyteen. Juottoyritykset jättivät jälkeensä enemmän vastenmielisyyttä kuin iloa kohenevasta terveydentilasta.

Tällä en tahdo sanoa, että Kaurismäen elokuvat olisivat vastenmielisiä, päinvastoin hän tekee aina vähintäänkin kiinnostavia ja useimmiten kauniita elokuvia. Tosin hän on viime vuosina jäänyt hiukan sutimaan paikalleen. Pitkä loikka sivulle tai eteen voisi tuoda uusia näköaloja. Halu tehdä tendenssi- eli sanomaelokuvaa jäykistää Toivon tuolla puolen -elokuvan tiettyyn mittaan luonnottomaksi kuvaelmaksi.

Jatkan Aki Kaurismäen elokuvien pohdintaa piakkoin tämän artikkelisarjan toisessa osassa. Siinä aiheena on estetiikka ja taiteellinen uusiutuminen.

(Artikkelia muokattu 10.2. 2017 klo 10.12, lisätty otsikkoon etunimi Aki ja leipätekstistä poistettu sana minusta).