Näyttelijävanhempien pojaksi vuonna 1976 syntynyt Benedict Timothy Carlton Cumberbatch tulee suvusta, jossa on ollut sukellusveneen komentajia ja diplomaatteja. Cumberbatch aloitti uransa monien muiden brittinäyttelijöiden tavoin urakoimalla sivuosia tv-sarjoissa. Hänen ensimmäisten töidensä joukkoon kuului pikkuosa rikkaan miehen sukulaispoikana uusintojen kautta Ylen arki-iltapäivien kestosuosikiksi nousseessa Sydämen asialla -sarjassa vuonna 2000.

Cumberbatchin rooleista sukuhistoriallisesti lähimmäksi voi arvella tulleen osan Juhlien jälkeen –minisarjan (2012) Christopher Tietjensinä, yläluokkaisesta perheestä tulleena äärimmäisen estyneenä upseerina ja tilastotieteilijä-virkamiehenä. Brittikirjailija Ford Madox Fordin neliosaisesta romaanisarjasta tehty tv-dramatisointi kuvasi hienovaraisesti La belle epoquen päättymisen ja ensimmäisen maailmansodan myötä viimeistään alkaneen brittiläisen imperiumin hajaantumisen tunnelmia sekä niiden mukana syntyvien ihmistyyppien kohtaloita. Cumberbatchin suoritusta luonnehti syvä roolihahmon ymmärrys.

 

Epookkia ja teatteria

 

Sittemmin Cumberbatch on luonut näyttelijäprofiiliaan rooleilla epookkielokuvissa ja -sarjoissa. Niistä mieleenpainuvimpia ovat olleet rooli Ian McEwanin romaaniin perustuvassa Sovitus-elokuvassa (2007) suklaamagnaattina, jota ei epäillä raiskauksesta vaikutusvaltansa ja karismansa voimakkuuden takia. Steven Spielbergin ohjaamassa Sotahevonen -elokuvassa (2011) Cumberbatch esitti ratsuväen majuria, jolle hänen allaan oleva eläin oli vain ase, jonka funktio oli olla ratsastettavissa tai tulla tapetuksi.

Teatterin puolella Cumberbatch on tehnyt mielihyvin korkean profiilin näyttämörooleja, joista Hamletin esityksen yhteydessä sattui yksi hänen uransa eniten kohua herättäneistä tapahtumista.

Se ei vielä ollut paljon mitään, että Cumberbatch-Hamletin esitysten liput Barbican-teatteriin myytiin loppuun muutamissa minuuteissa, sekään ei ollut vielä paljoa, että tv-rooli erään viktoriaanisen salapoliisin esittäjänä oli nostanut pääosanesittäjän niin isoksi julkkikseksi, että hänellä oli faneja tuhansittain – ei vaan kymmenin tuhansin. He kaikki eivät olleet katsomassa Hamletia, mutta sen verran heitä ja muita kuuluisan näyttelijän pelkästä läsnäolosta tolaltaan menneitä oli, että sillä hetkellä kun näytelmän kuuluisimman monologin piti alkaa, niin katsomossa nousivat älypuhelimet videoimaan sanoja ”Ollako vai eikö olla. Myöhemmän kertomansa mukaan Cumberbatch joutui aloittamaan yksinpuhelunsa uudelleen, sillä kännykkäkameroiden tallennustilaa osoittavat pienet punaisina loistavat valopisteet saivat hänen keskittymisensä herpaantumaan niin täydellisesti.

Esityksen jälkeen teatterista takaoven kautta poistuessaan Cumberbatch kohtasi ovella kiljahtelevan fanijoukon, joka sai kuulla ihastelunsa kohteelta ilmeisen sydämestä tulleen vetoomuksen käyttää kännykkäkameroitaan ”kerrankin johonkin hyödylliseen” ja taltioida hänen pyyntönsä olla kuvamatta teatterissa ja ”twiitata, somettaa ja kaikin tavoin levittää tätä pyyntöä”, koska hän ”ei voi antaa parastaan näyttelijänä ja siten jättää katsojille muistoja jotka säilyvät muualla kuin puhelimessa”, jos esitystä koko ajan häiritään kuvaamalla. Fanijoukko kuvasi ja hurrasi ja taputti Cumberbatchin poistuessa. Hänen isoihin näyttämörooleihinsa kuului myös National Theatressa esitetty ja maailman elokuvateattereihin striimattu Frankenstein-näytelmä, jossa Cumberbatch esitti sekä hirviötä että sen keksijää.

Rooli kuin rooli

Näytelmien, elokuvien ja tv-esitysten hybridinä voi pitää Shakespearen kuningasnäytelmien Ontto kruunu –dramatisointisarjan esitystä, missä Cumberbatch esitti  näyttelijöiden varsinaista herkkupalaa, York-suvun murhan- ja vallanhimosta hullua kuningasta Rikhard III:tta. Cumberbatch teki roolin pieteetillä, jossa huomio kiinnittyi enemmän kuninkaan kuin hänen näyttelijänsä persoonaan.

Cumberbatchin työmoraalista ja monipuolisuudesta kertoo se, ettei hän halveksi edes pelkkiä äänirooleja, joista huomatuin oli  J. R. R. Tolkienin teksteihin perustuneissa Hobitti-elokuvissa lohikäärme Smaugin äänenä. Käväisipä Cumberbatch myös Simpsonit -sarjassa tekemässä pikaiset roolit brittipääministerinä ja Harry Potter -kirjojen ja -elokuvien pahamaineisena velhona Severus Snapena.

Kaikki eivät varauksettomasti ylistä Cumberbatchiä, sillä on kriitikoita, jotka näkevät hänessä enemmän nerokkaan näyttelijän esittämistä kuin itseään näyttelijän suuruutta.  Matemaatikko Alan Turingista kertonutta The Imitation Game -elokuvaa kriitikko Kari Salminen moitti Turun Sanomissa, koska siinä näkyy ” Cumberbatchin taipumus esittää omaa erinomaisuuttaan erikoisten tyyppien miimisten oikkujen ja puhevikojen tulkitsijana. Katsoja näkee näyttelijän jonglöörinhommissa eikä hahmoa vaikeuksissaan.”

http://www.ts.fi/kulttuuri/elokuvat/737248/Hullu+tiedemies+voittaa+sodan

Jos Cumberbatch jossain elokuvassa  tekee esittämänsä tyypin erikoisuudesta oman shownsa, niin se on  Viides valta (2013), sillä siinä luonnosteltua kuvaa Wikileaksin henkilöitymästä Julian Assangesta on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin Cumberbatchin esittämäksi. Hän tuo rooliin juuri sen outouden ja kaikesta irrallaanolon vaikutelman, joka on luonnehtinut Assangea julkisuudessakin. Se, ettei Cumberbatch tuo esiin niinsanotusti todellista Assangea johtuu enemmän ohjaaja Bill Condonin ja käsikirjoittaja Josh Singerin työn jäämisestä keskeneräiseksi.

 

Häntä on kutsuttu “kaikkien poikkeusyksilöiden mestaritulkiksi.” Cumberbatch esittää tavanomaista useammin hahmoja, jotka ovat jotensakin autistisia ja siksi kyvyttömiä tavalliseen sosiaalisuuteen. He saattavat olla melkein psyko- tai sosiopaatteja.

On mahdollista, että Cumberbatchille käy kuten tietyntyyppisiin rooleihin vuosikausiksi jämähtäneelle Jack Nicholsonille, jonka kasvoille Tim Burtonin ohjaaman Batman-elokuvan (1989) Jokerin irvistys sementoitui kuin kuolinnaamioksi seuratakseen häntä kaikkiin myöhempiin rooleihinkin. Nicholsonilta on haluttu useimmin aina sama hitusen hullu ja näennäisarvaamaton ja -irvokas roolihahmo, mikä on tuhonnut hänen mahdollisuutensa kiistämättömän ammattitaitonsa näyttämiseen näyttelijänä.

 

Sherlock onkin supersankari täysi-ikäisille

 

Sherlock-sarjan pääosa on se rooli, mikä löi Cumberbatchin läpi, ellei kukaan ollut häntä vielä siihen mennessä havainnut. Hahmoon tiivistyy paljon, tyypillisimmillään se on hipsterisukupolven ylimielinen besserwisser, joka tietää, tuntee ja muistaa triviaaleimmatkin kulttuuriset viitteet, minkä lisäksi hänellä on hallussaan pökerryttävä määrä niin klassista kuin popkulttuuritietoutta, mikä  yhdistyneenä hänen poikkeuksellisen tarkkaan kykyynsä tehdä havaintoja tekee Sherlockista mailtei yliluonnollisen sankarin. Onko Sherlock Holmes muuta kuin muistihirmu ja tarkkasilmäinen urbaani havainnoitsija, joka silloin tällöin käyttää kykyjään yksityisetsivän tavoin?

Pohjimmiltaan hän on himpun verran “aikuisempaan”, maltillisempaan tai keskiluokkaiseen makuun sovitettu supersankari, jolla röntgennäön korvaavat muisti ja havaintokyky. Lentää hän ei osaa, mutta naamioitua kyllä käden käänteessä.

Tavanomaista rikossarjaa enemmän Sherlock on enemmän Sherlock-show, jossa painottuvat päähenkilön yliluonnollisilta vaikuttavat ominaisuudet ja huvittavaksi tarkoitettu ja liki sosiopatian asteelle viety muista ihmisistä ja sovinnaistavoista piittaamaton käytös.

Kenties ei ole sattumaa, että lähes samoihin aikoihin 2010-luvun alkupuolella Sherlock-sarjan alkamisen kanssa alkoi toinenkin rikosaiheinen tv-sarja, jonka päähenkilö on Sherlockin tavoin yliluonnollisen tarkkoihin havaintoihin, aavemaisen tarkkaan muistiin ja logiikkaan tukeutuva psykopatian asteelle tunnekylmältä ja piittaamattomalta vaikuttava etsivä tanskalais-ruotsalaisen Silta-sarjan Saga Norén (Sofia Helin). Samaan tyyliin sosiaalisesti rajoittuneita, likimain Asperger-tapauksia on tv-sarjojen sankareina amerikkalaissarjoissa tiettävästi enemmänkin.

 Tappajia ja proletaareja puuttuu

 

Toistaiseksi Cumberbatchin portfoliosta puuttuvat hirviömäisten brutaalien tappajien roolit, riuskaa laihduttamista tai bodaamista vaativat fyysistä muuntautumista edellyttävät roolit, jollaisissa Cumberbatchiä on yhtä vaikea kuvitella kuin Laurence Olivieriä, toista olemukseltaan hyvin yläluokkaista näyttelijää.

Cumberbatchiltä puuttuvat vielä Hollywoodin feelgood- osat, sellaiset yleistä hyvää tarkoittavan ja pahuutta vastaan taistelevan liberaalin maailmanparantajan roolit, joista George Clooneylla oli tapana napsia palkintoja tai Oscar-ehdokkuuksia. Niin kauan kuin hän pysyttelee valitsemassaan sisäistyneen näyttelijän lokerossa häneltä tuskin tullaan näkemään  Robert de Nirosta tai Christian Balestä muistuttavia oman ruumiin muokkaamisia yhtä osaa varten. Häntä tullaan tuskin koskaan näkemään erityisen työväenluokkaisten roolihahmojen esittäjänä, niin tiukasti hän on leimautunut näyttelemään keski- ja yläluokkaisia ihmisiä. Toisaalta hän on roolitöidensä takia joutunut opettelemaan uusia taitoja, mm. ratsastamaan (Sotahevonen-elokuvassa ratsuväen majurin osan esittäminen vaati uskottavia hevosenhallinnan taitoja).

 

Strange onkin vanha tuttu

 

Uudessa 1960-lukulaiseen supersankarisarjakuvaan perustuvassa Doctor Strange -elokuvassa sen pääosaa varten Cumberbatch joutui opettelemaan monenlaisia kädenliikkeitä. Elokuvassa hänen täytyi ensiksi esittää uskottavasti leikkauksia suorittavaa neurokirurgia päätyäkseen nepalilaisen taikurikoulun opintojen jälkeen fyysisen maailman lainalaisuuksia tahtonsa mukaan loitsuavaksi ylivelhoksi. Oleellinen osa loitsuja ovat ympyrän kaarta mukailevat kädenliikkeet. On huvittavaa sinänsä, miten paljon Strangen elehtiminen muistuttaa toista populaarikulttuurin taikuria, sarjakuvasankarina seikkaillutta Taika-Jimiä eli Mandrakea, jonka ällistyttävimpiä temppuja säesti kuvateksti ”Mandrake tekee hypnoottisen eleen.”

Doctor Strange -elokuvassa Cumberbatchillä on itse asiassa kaksoisrooli; Hän esittää paitsi nimihenkilöä, niin myös omaa mahtavinta vastustajaansa Dormammua, jonka esiintyminen on yhdistelmä aivan toista brittiläistä ääninäyttelijää, sekä liikkeenkaappaustekniikalla taltioituja Cumberbatchin ilmeitä.

 

Minne menee Benedict?

 

Riittääkö maailmassa vieraantuneiden nerojen rooleja tarpeeksi Cumberbatchin näyteltäväksi, on kysymys, johon hänen uransa seuraaminen antaa vastauksen vuosikymmenten kuluessa. Niistä rooleista saattaa vielä tulla se häkki, jota Cumberbatch näyttäisi koko tähänastisen uransa vältelleen.

Cumberbatchin vetovoima nojautuu suuresti hänen vaikeaselitteisyyteensä, siihen, ettei hänestä tunnu saavan otetta. Näyttelijä, joka esittää mahdollisimman monenlaisia hahmoja välttyy tulemasta jatkuvasti roolitetuksi sankariksi tai roistoksi. Cumberbatch on ilmeisen tietoisesti esittänyt molempia ja pyrkinytkin tuomaan esittämiinsä hahmoihin moniselitteisyyttä. Cumberbatch tempautuu irti määrittely-yrityksistä sanamukaisesti jo ensi silmäyksellä – Cumberbatchin silmien monivärisyys tuo hänen olemukseensa määrittelyitä pakenevaa epämääräisyyttä niiden värin vaihdellessa sinisestä vihreään valon mukaan. Silmien monivärisyyttä kutsutaan lääketieteessä kehityshäiriöksi nimeltä heterekromia iridum.

Cumberbatchiä voisikin luonnehtia yhtä monitahoiseksi kuin perinteistä brittiläistä teehetkeä; perinteitä ja niiden rikkomishalua, kuumaa ja kylmää, makeaa ja hapanta. Kerran makuun päässeet eivät ole ainakaan vielä kyllästyneet.

Benedict Cumberbatchiä voi katsella paraikaa elokuvateattereissa nähtävässä Doctor Strange -elokuvassa sekä tiistaina 8.11. Ylen tv 2 -kanavalla alkavissa Uusi Sherlock -sarjan uusinnoissa. Sarjan uuden tuotantokauden jaksoja nähdään aikaisintaan ensi vuonna.

Jaa:Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterEmail this to someone