Valtiota ja erityisesti elokuvantekijöitä tunnutaan nyt vaadittavan nostamaan naisten osuutta näkyvämmäksi Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinnassa. Muutamassakin lukemassani mielipidekirjoituksessa http://www.hs.fi/mielipide/a1463192563410
näyttäisi pääasiana olevan kysymys:
Missä viipyvät suurnaisista kertovat elokuvat ja missä viipyy tunnustus kotirintaman naisille?
Suomessa julkinen tunnustus on usein tarkoittanut kunniamitalia, patsasta, juhlapostimerkkiä tai juhlapäivää. Elokuvia on tehty harvemmin yhdenkään ihmisen tai ihmisryhmän kunniaksi. Kansallisista suurmiehistä kertovat pönäkät elokuvahankkeet menivät muodista Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Viime vuosien näkyvin suurmieselokuvahanke, Renny Harlinin ohjaamaksi kaavailtu Mannerheim-elokuva kariutui rahoituksen mahdottomuuteen maailmassa, jossa suurmieselokuville ei ole tilausta.
Ne kerrat kun on oikein lähdetty tekemään elokuvaa julkiseksi tunnustukseksi juhlamielellä ovat useimmiten olleet aivan hirveätä katsottavaa. Muistattehan Timo Koivusalon Sibeliuksen, tai mäkihyppääjän ryyppäämisestä kertoneen Matti-elokuvan.
• • •
Irwin Goodmanista kertonut Rentun ruusu oli kriitikoiden mukaan “Kuulaan yksinkertaista kerrontaa ja tappavan tylsää” (Aamulehden Markus Määttänen) Satakunnan kansan Jarmo Huida löysi elokuvasta juhlallisen harrasta tunnelmaa joka oli kangistanut elokuvan tekijät. Alkuvuodesta nähty Love Records –levy-yhtiön syntyä kronikoinut Anna mulle lovee -elokuvakin haksahti juuri siihen, mistä monia suurmieselokuviakin moititaan; pikkutarkkaan yksityiskohtiin juuttumiseen ja kyvyttömyyteen nousta lentoon draamana.
Anna mulle lovee lienee eräänlainen esimerkki siitä, millainen elokuva syntyy, jos lähdetään tietoisesti tekemään “julkista tunnustusta” tietyn ajan ihmisille tai instituutiolle. Tarkoitukseni ei suinkaan ole ampua alas yrityksiä tehdä “muistoelokuvaa” kotirintaman naisille tai naisten osuudelle Suomen 100-vuotiaassa itsenäisyydessä ennen kuin sellaisesta elokuvahankkeesta on edes kuultukaan. Ei, haluan vain on realismin nimessä muistuttaa kotimaisten suurmies-tai elämäkertaelokuvien lähihistoriasta.
Miten kävi, kun tehtiin elokuva lotista, koti- ja sotarintamalla ahkeroineista naisista, joiden panosta sodan kestämisessä ja Suomen säilymisessä itsenäisenä ei välittömästi sodan jälkeen haluttu tunnustaa. Lotta Svärd -säätiön tilauksesta syntyneestä Lupaus-elokuvasta (2005) tuli kiiltokuva isänmaan morsiamista.
• • •
Ihmettelen, miksi kukaan haluaisi omaa tai sukupolvensa kokemusta kunnioitettavan juuri elokuvalla. Sillä puhe julkisesta tunnustuksesta tai kunnioituksen antamisesta kuulostaa siltä, että se mitä halutaan on lähinnä muistomerkki tai muu näköispatsas, jonka äärellä voidaan käydä hiljentymässä. Liioiteltu todenmukaisuuteen pyrkiminen ja piinallisen pikkutarkka lähdemateriaalin lukeminen tuottavat paperinmakuisia, ikäviä elokuvia, jotka toistavat vanhaa, eivätkä vie kotimaista elokuvaa eteenpäin. Paras tapa juhlia 100-vuotiasta Suomen itsenäisyyttä olisi tehdä taideteoksia, jotka sekä uudistavat taiteenalaansa että myöskin tapaamme mieltää Suomi.
Ilahdun siitä, että elokuvaa pidetään ilmeisen arvokkaana, myös suurien ja tärkeiden tunteiden välittämiseen sopivana taidemuotona, mutta olisin halukkaampi antamaan elokuvantekijöiden siinä missä muidenkin taiteilijoiden tehdä työnsä rauhassa ilman päsmäröiviä komiteoita.
Toinen asia sitten on, että Suomen valtio, kulttuuriministeriö tai elokuvasäätiö ei ole tilaamalla tilannut yksipuolisesti mieselokuvia itsenäisyyden 100-vuotisjuhlistukseksi. Elokuvien pitkälti miespuoliset tekijät ovat itse älynneet hakeutua osaksi 100-vuotisjuhlintaa. Sen suuremmasta salaliitosta ei ole kyse.
Jos halutaan tehdä elokuvamuotoinen julkinen tunnustus Suomen naisille, niin pidettäköön siitä kaikki muistomerkkejä haikailevat tahot mahdollisimman kaukana. Oksettaa jo pelkkä ajatuskin historiallisia yksityiskohtia, tarkkaa epookkia ja tutkittua tietoa pursuavasta draamasta, jonka sankaritar viimeiset voimansa uhraten pelastaa Suomen tai sen naiset.
Omaan tosikkouteensa tukehtuvan draaman sijaan katsoisin mieluummin äkkiväärää komediaa, jonka horisonttiin mahtuisivat sekä kepeys että vakavuus.
Pahoin pelkään, että sellaista elokuvaa ei Suomessa tehdä koskaan. Vakavasta aiheesta tai vakavan asian kunniaksi Suomessa ei komedioita tehdä – ehkä olisi syytä yrittää.
