Kohta kuukausi sitten, vainojen uhrien muistopäivänä 27. tammikuuta, joka vuonna 2025 oli Auschwitzin keskitysleirin vapautuksen 80-vuotispäivä en voinut olla ajattelematta holokaustista tehtyjä elokuvia. Niin Hollywoodissa kuin Euroopassakin monien elokuvien kuvaajana toiminut Lajos Koltai ohjasi esikoispitkänään Fateless – ikuisesti merkitty – elokuvan (2006). Se perustui Imre Kertészin Nobel-palkittuun romaaniin Kohtalottomuus (Otava 2003, kääntänyt Outi Hassi). Koltain teos oli itselleni vaikuttavimmasta päästä holokaustista millään tavoin kertoneita elokuvia. Se on tarina 14-vuotiaasta unkarinjuutalaisesta Györgystä (Marcell Nagy), joka uskoo olevansa menossa töihin ja löytääkin itsensä Auschwitzistä, mistä hän päätyy vielä Buchenwaldin keskitysleirille ja takaisin Budapestiinkin.
• • •
Kyseessä on kunnianhimoinen, mutta kummallinen elokuva lähinnä ulkokohtaisuutensa takia. Elokuva ei mene lähellekään ruumiskasoja ja polttouuneja ja pysyttelee päähenkilönsä kokemuksissa totaalisesta näännyttävästä raakuudesta. Elokuva tarjoaa katsojilleen pelkkää illuusiottomuutta, aivan kuten sen päähenkilön elämässäkin on vain lohduttomuutta leireiltä selviytymisen jälkeen.
• • •
Holokaustia sivuavista elokuvista historiattomimpiin kuuluu Mark Hermanin ohjaama lapsen näkökulmasta kerrottu Poika raidallisessa pyjamassa (2008). Elokuva rinnastaa hyvinvoivan saksalaispoika Brunon ja vangin asussa nälkiintyvän juutalaispoika Shmuelin. Heitä erottaa enemmänkin kuin keskitysleirin piikkilanka-aita. Vaikka Poika raidallisessa pyjamassa onkin hirvittävän naiivia ja sentimentaalista viihdettä, niin silti siinä voi nähdä haparoiden tehtyä yritystä selittää, miksi kunnolliset, sivistyneetkin saksalaiset muuttuivat natsien myötäjuoksijoista heidän uskollisiksi tukijoikseen. David Thewlis loi roolissaan isänä ja karriäärinatsina uskottavan kuvan itsepetoksesta.
• • •
Vielä yksi holokaustia sivuava viihde-elokuva on brittiohjaaja Stephen Daldryn ohjaama Lukija (2009). Se kertoi David Krossin esittämästä nuoresta miehestä, jolla oli teini-ikäisenä ollut suhde aikuiseen naiseen, keskitysleirissä työskennelleeseen naisvartijaan, Hanna Schmitziin (Kate Winslet). Nämä mainitut kaksi viihde-elokuvaa ovat hyvin tietoisesti valinneet näkökulmakseen jonkun muun kuin holokaustin uhrin näkökulman, mikä saa kyllä ajattelemaan, pitävätkö nuo elokuvat holokaustia vain dramaattisia tuntemuksia synnyttävänsä kulissina.
• • •
Joskus on voinut näyttää hyvinkin siltä, että holokaustielokuvia voisi kutsua omaksi lajityypikseen. Tarkkaan ottaen ei voi, koska yritys lyödä holokaustielokuvan genre-leima täydellisen erilaisiin elokuviin on viime kädessä luokitteluihin hanakan median keksintöä. Julkisuus tahtoo aina valita nopean, ja siksi kätevän ja harkitsemattoman leiman ennemmin kuin ajatella yhtään pidemmälle.
• • •
Viime vuosien ainakin palkinnoilla mitattuna menestynein holokaustista aiheensa ottanut elokuva on unkarilaisen László Nemesin ohjaama Son of Saul (2015). Se kertoo Auschwitzissä kaasutettujen ihmisten ruumiita hävittävästä unkarinjuutalaisesta keskitysleirivangista, Saul Ausländeristä (Geza Röhrig) joka etsii kuumeisesti rabbia lausumaan juutalaisen kuolinrukouksen, kaddishin pojakseen uskomalle leirissä kuolleelle lapselle.
• • •
Son of Saul -elokuvaa on vaikea erottaa estetiikastaan. Elokuvan kuva on alati liikkeessä, kulkemassa Saulin mukana hänen kuumeisessa rabbin etsinnässään, kuva keskittyy hänen kasvoihinsa, jotka kertovat meille hänen tunteistaan ja epävarmuuksistaan. Usein kuva hämärtyy reunoiltaan, aivan kuin Saulin tajuntakin hämärtyisi epätarkaksi. Tuskin tajuttavissa ovat ne ruumiit, joita kuvan reunoilla raahataan kuin kuolleita eläimiä, SS-sotilaat puhuvatkin niistä vain ”kappaleina.” Son of Saulin lähestymistapaa aiheeseensa voi hallitussa pidättyvyydessään verrata holokaustista tehtyjen dokumenttielokuvien merkkipaaluihin, kuten Alain Resnais’n elokuvaan Yö ja usva (1956) ja Claude Lanzmannin Shoah-elokuvaan (1985).
• • •
Son of Saul ei ole ollut jäännöksettömän hyväksytty ja ylistetty elokuva. Sillä on elokuvakriitikoita, joille sen esittämä tapa kuvata holokaustia on joko taiteellisesti tai eettisesti huono. Pontevimpiin Son of Saulin tuomitsijoihin on kuulunut The New York Timesin elokuva-arvostelija Manohla Dargis, joka jutussaan vuoden 2015 Cannesin elokuvafestivaalilta piti elokuvaa rajun historiattomana ja älyllisesti vastenmielisenä. Dargisin mukaan Nemesin tekninen virtuositeetti näkyy joka kuvasta, mutta hänen taitavuutensa kohdistaa huomion elokuvantekijän taidokkuuteen ja siten pois valkokankaalla näkyvästä kurjuudesta.
• • •
Film Comment -lehdelle kirjoittamassaan jutussa Atrocity Exhibitionism itävaltalainen elokuvakriitikko ja -historioitsija Stefan Grissemann pitää elokuvaa moraalisesti tuomittavana, sillä ”pyrkiessään kohuelokuvaksi Son of Saul “saavuttaa ennennäkemättömiä ällötyksen syvyyksiä.” Vaikka Grissemann tunnustaakin elokuvan taiteellisesti korkealaatuiseksi, hän pitää Son of Saulia eksploitaatioelokuvana “ei huolimatta sen teknisestä taituruudesta ja vahvasta monipuolisuudesta vaan juuri niiden takia.” Holokaustin käsittely taiteessa synnyttää herkästi voimakkaita reaktioita, joista äärimmäisin on se, että holokaustia ei saisi kuvata, koska sen nähdään trivialisoivan sen.
• • •
Vuoden 2024 kaksinkertainen Oscar-voittaja: parhaan kansainvälisen elokuvan ja äänisuunnittelun palkinnot saanut The Zone of Interest herätti tuohtumusta kahdesta syystä. Sen ohjaaja Jonathan Glazerin palkintopuhe nostatti kohua, koska se tulkittiin juutalaisvastaiseksi. Elokuvastaan puhuessaan Glazer on korostanut natsien inhimillisyyttä siinä mielessä, että he olivat aivan meidän kaltaisiamme ihmisiä, eivätkä yliluonnollisia hirviöitä. Israelilaisen elokuvakriitikko Avner Shavitin mukaan Glazer onnistui tekemään holokaustista elokuva ilman että ainoatakaan juutalaista nähdään.
• • •
Itselleni The Zone of Interest oli ja on merkityksellinen elokuva sekä aiheeltaan että estetiikaltaan. Se on älyllisesti ja esteettisesti haastava elokuva siinä mielessä, että se vähät välittää juonesta, sillä elokuvan sisältö on kuvissa ja äänessä. Koska on näin, että emme voi turvautua perinteiseen juoneen, tapahtumakulun seuraamiseen, siis siihen mihin Hollywood-elokuvat ja nykyään melkein kaikki kotimaisetkin turvautuvat katsojia koukuttaessaan, niin meidän on katsottava The Zone of Interestiä tavanomaista intensiivisemmin. Jokainen kuva ja ääni tuntuu erityisen merkitykselliseltä ymmärtää näkemäämme.
• • •
Tämähän meille kerrotaan heti alussa, missä valkokankaalla näkyy pelkkää pimeyttä, jonka alta nousee humisevaa bassovoittoista ääntä, joka yltyy murheiselta kuulostavaksi valitukseksi. Koko elokuvassa kuullaan paljon brittimuusikko Mica Levin synkeää musiikkia, jota käytetään kuin se olisi äänitehoste. Musiikkia käytetään muutenkin poikkeuksellisesti, ei lainkaan niin sanottuna taustamusiikkina tai elokuvan tunnelmia kasvattavana äänimattona, jolla korostettaisiin elokuvan henkilöiden tunteita.
• • •
Ehkäpä tärkein äänen liittyvä asia on se, miten aivan Auschwitzin vieressä asuva leirin komendantti Hössin perhe sulkee korvansa muurin takaiselta leiriltä kantautuvien kuoleman ja kidutuksen ääniltä. Hössin perhe on niin tottunut, suorastaan turtunut muurin takaa kantautuviin laukausten ääniin, etteivät he enää piittaa, vaikka jokaisen pyssynpamauksen ääni tarkoittaa yhtä kuollutta ihmistä lisää. Se, että kaikkien kuoleman äänten aikana edessämme on kuvia elämää pursuavasta, kukoistavasta puutarhasta telmivistä lapsista, vain voimistaa elokuvan sisäistä kontrastia.
• • •
Elokuvan nimeä ohjaaja Jonathan Glazer on tiettävästi selostanut niin, että elokuvassa on ikään kuin kaksi teosta, jotka tapahtuvat tietyn aistin kiinnostusvyöhykkeellä siten, että mahdollisesti marginaalisena pitämämme asia näköaistin alueella kertoo yhtä ja kuuloaisti taas jotain muuta. Nämä kaksi eivät ole välttämättä ristiriidassa, vaan kertovat kuitenkin samaa tarinaa. Jotakuinkin vastaavaa tehtiin edellä mainitussa keskitysleiriltä tarinansa ottaneessa viime vuosien elokuvassa, unkarilaisen László Nemesin Son of Saulissa (2015).
• • •
Hätkähdyttävintä koko The Zone of Interest -elokuvassa on se, miten paljon siinä on totta. Vaikkakin elokuva, fiktiivinen teos pohjautuu toiseen fiktiiviseen teokseen, brittikirjailija Martin Amisin suomentamattomaan romaaniin, niin ohjaaja Glazer käytti kolme vuotta tosiasioiden, historiallisten dokumenttien, asiakirjojen ja museoiden tarjoaman aineiston käymiseen läpi. Mehän emme voi tietää, mitä Hössien huushollissa puhuttiin, mutta heidän kotitalonsa rekonstruktio on tiettävästi hyvinkin tarkka.
• • •
The Zone of Interest -elokuvan pointti on tehdä selväksi, kuinka helppoa meidän, sivistyneinä itseämme pitävien koulutettujen länsimaisten ihmisten on ummistaa silmämme toisten kärsimykseltä. Juutalaiset näkyvät elokuvassa savuna; Heidät Auschwitziin tuovien höyryvetureiden savuna sekä heidät tuhkaksi muuttavien polttouunien savuna. Itseäni miellytti elokuvan näyttelijöissä tuntuva ehkä ulkokohtaiselta tuntuva viileys. Kyse on vanhan itsestäänselvyyden rikkomisesta: Siitä, että meille katsojille ei anneta tilaisuutta samaistua näyttelijöihin esittämiin hahmoihin. Toisin sanoen rikotaan se tunneside, jolla elokuvien katsojat useimmiten kiinnittyvät elokuvan tai tv-ohjelman hahmoihin.
• • •
Silloin, kun meiltä riistetään mahdollisuus pitää elokuvan hahmoja joko hirviöinä tai sankareina, meidät tönitään katsomaan tilannetta tiettyyn mittaan tunteettomasti, ja – jos vain mahdollista, objektiivisesti. Tällaista ei tehdä suinkaan ensimmäistä kertaa. Vastaavaa etäännytystä ovat harjoittaneet elokuvissaan Michael Haneke, Stanley Kubrick ja David Fincher.
Kirjoittaja on hyödyntänyt näille sivuille toukokuussa 2019 kirjoittamaansa tekstiä holokaustielokuvista.
Mainituista elokuvista moni on nähtävissä Appletv:n kautta, ellei löydy, niin voi tehdä haun suoratoistohakupalvelu Justwatchin kautta.
Fateless – ikuisesti merkitty
Poika raidallisessa pyjamassa
Lukija
Son of Saul
The Zone of Interest
